A on Oy Renlund Ab:lle 13.5.1987 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla ja kannetta kehittäessään kertonut työskennelleensä 15.11.1983 lukien toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa yhtiön palveluksessa, ensin työnjohtajana ja sitten piiripäällikkönä. Yhtiö oli 9.12.1986 suullisesti ilmoittanut, että hänen työsopimuksensa puretaan heti. Työsopimuksen purkamisen syyksi oli ilmoitettu yrityksen antamien ohjeiden laiminlyönti: A oli 23.5.-19.11.1986 välisenä aikana suorittanut toimituksia luotolla Rakennusliike B Oy:lle, vaikka rakennusliike oli ollut yhtiön sisäisesti asettamassa luottokiellossa. Mainittu rakennusliike oli vuoden 1985 lopulla rakentanut Joroisten Osuuspankin rakennusta. Joulukuussa 1985 A oli tiedustellut Oy Renlund Ab:n markkinointipäälliköltä, voisiko hän tehdä tarjouksen sanotun rakennuskohteen lattianpäällystystöistä. Saatuaan myöntävän vastauksen A oli käynnistänyt työt osuuspankin työmaalla joulukuussa 1985. Työmaa oli valmistunut 30.4.1986. Tämän jälkeen A:n toimesta oli toukokuussa 1986 aloitettu työt rakennusliikkeen Savilahden keskuksen työmaalla Mikkelissä. Keväällä ja kesällä 1986 rakennusliikkeellä oli alkanut esiintyä maksuvaikeuksia, mistä oli neuvoteltu yhtiön luotto-osaston toimihenkilöiden kanssa. Töitä oli tehty osittain katkonaisesti maksusuoritusten mukaisesti. Rakennusliike oli asettanut kesällä ja syksyllä 1986 erilaisia vakuuksia töiden jatkumisen turvaamiseksi. Yhtiö oli koko ajan ollut tietoinen paitsi luotollisista toimituksista rakennusliikkeelle myös rakennusliikkeen maksuvaikeuksista. A oli useita kertoja ollut yhteydessä luotto-osastoon, mutta koskaan ei ollut mainittu, että rakennusliikkeen kanssa ei voitaisi harjoittaa luotollista toimintaa.

A ei ollut näin ollen Savilahden keskuksen työmaan osalta menetellyt annettujen ohjeiden vastaisesti, vaan yhtiön johdon tietämällä ja hyväksymällä tavalla. A oli 15.12.1986 päivätyllä kirjeellä ilmoittanut yhtiölle, että työsopimuksen purkaminen oli ollut aiheetonta ja väärin. Lisäksi työsopimuslain 43 §:n 2 momentin 6 kohdan mukainen purkuperuste edellytti, että työntekijä varoituksesta huolimatta jatkoi laiminlyöntiään. A ei ollut saanut minkäänlaista varoitusta tai edes huomautusta väitetystä laiminlyönnistä. Näin ollen hänen työsuhteensa oli purettu lainvastaisesti.

Edelleen A on katsonut, että yhtiön menettelyä oli pidettävä poikkeuksellisen paheksuttavana ottaen huomioon, että yhtiö oli suuri yhtiö, että häntä ei ollut työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 4 §:n mukaisesti kuultu ennen työsuhteen purkamista eikä yhtiö ollut antanut hänelle sanotun lain 7 §:ssä tarkoitettuja menettelyohjeita, ja että A oli lisäksi ollut luottamusmiesasemassa.

Edellä mainituilla perusteilla A on vaatinut, että yhtiö velvoitettaisiin suorittamaan hänelle korvauksena työsopimuksen laittomasta purkamisesta 12 kuukauden palkkaa vastaavat 104.400 markkaa ja laillisen irtisanomisajan mukaista palkkaa vastaava määrä vähennettynä yhtiön hänelle maksamalla yhden kuukauden irtisanomisajan palkalla eli 8.700 markkaa kumpikin määrä 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen päätöksen julistamispäivästä lukien.

Yhtiö puolestaan on A:lle 28.5.1987 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla kertonut, että A oli vastoin nimenomaisia toimintaohjeita ja kieltoja myynyt 23.5.19.11.1986 välisenä aikana velaksi urakointipalveluja luottokiellossa olleelle Rakennusliike B Oy:lle. Rakennusliike oli 10.11.1986 asetettu konkurssiin, missä konkurssissa yhtiö oli tiliotteen perusteella valvonut 306.428,25 markan etuoikeudettoman saatavan. Konkurssipesän toimitsijamiehiltä saadun ilmoituksen mukaan yhtiö ei saanut jako-osuutta valvotulle saatavalle. Tästä oli aiheutunut yhtiölle edellä mainitun suuruinen vahinko. Tämän vuoksi yhtiö on vaatinut, että A velvoitettaisiin työsopimuslain 51 §:n 3 momentin nojalla korvaamaan yhtiölle aiheutunut vahinko 306.428,25 markkaa 16 prosentin korkoineen 31.10.1986 lukien sekä korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen päätöksen julistamispäivästä lukien.

Yhtiö ja A ovat vastustaneet toistensa kanteita. A on selittänyt, että hän oli saanut joka tapauksessa yhtiön markkinointipäällikön välityksellä luvan luotollisiin toimituksiin rakennusliikkeelle. Siten hänellä oli ollut täysi peruste uskoa, että hänellä oli ollut lupa niihin.

Raastuvanoikeus on todennut, että asiassa todistajina kuullut Oy Renlund Ab:n luottopäällikkö X ja luottotarkastaja Y olivat kumpikin kertoneet, että Rakennusliike B Oy oli vuodesta 1984 lukien ollut luottokiellossa ja että A:han oli ensimmäisen kerran oltu puhelinyhteydessä keväällä 1986 rakennusliikkeelle tapahtuneen urakoinnin vuoksi. Tällöin A:lle oli huomautettu, että hän oli toiminut vastoin toimiohjeita kysymyksessä olevassa asiassa. Toisen kerran A:han oli oltu yhteydessä kesällä 1986 koskien samaa asiaa. A:ta oli muutenkin muistutettu voimassa olleesta luottokiellosta. Kumpikin todistaja oli henkilökohtaisesti ollut yhteydessä A:han, lisäksi Y oli kuullut X:n ja A:n välillä käytyjä keskusteluja, jolloin X oli kieltänyt luotolla myynnin muutoin paitsi reaalivakuuksia vastaan. Todistaja Z, joka oli ollut yhtiön markkinointipäällikkönä, oli kertonut, että hän oli A:n pyynnöstä kysynyt X:ltä A:lle lupaa Joroisten pankkitaloa koskevan urakan suorittamiseen. Tällöin X oli antanut luvan mainitulle rakennuskohteelle. X on puolestaan kiistänyt antaneensa luvan tuolle työlle ilmoittaen nimenomaan kieltäneensä sen.

Sekä Z että yhtiön palveluksessa ollut todistajana kuultu Å olivat kumpikin kertoneet, että oli tavallista, että luottokiellossa olevien asiakkaiden osalta oli otettu yhteyttä luotto-osastoon ja sen päällikköön X:ään ja kysytty lupaa tehdä työsuorituksia ja myydä luotolla luottokiellossa oleville asiakkaille ja että tällaisia lupia oli myönnetty. X on puolestaan kiistänyt tällaisten lupien antamisen huomauttaen, että asiakas joko oli luottokiellossa tai sitten ei ollut.

Raastuvanoikeus on lausunut selvitetyksi, että Rakennusliike B Oy oli ollut yhtiön luottokiellossa 14.11.1984 lähtien. A:lla oli ryhtyessään hoitamaan Joroisten työmaan rakennustöitä, mistä työmaasta tässä jutussa ei ollut kysymys, ollut perusteltu syy uskoa, että hänellä oli ollut yhtiön lupa kyseisen työmaan töiden suorittamiseen ottaen huomioon todistaja Z:n lausuma. Kun kuitenkin tuon työmaan töiden kestäessä A:han oli otettu yhteyttä ja kielletty vastaisuudessa töiden suoritus luotolla rakennusliikkeelle ja A oli siitä huolimatta tehnyt sille töitä luotolla sekä aloittanut uuden työmaan, A oli rikkonut työvelvoitteensa yhtiötä kohtaan. Toistamiseen A:lle oli huomautettu asiasta loppukesästä 1986. Yhtiölle oli tullut viimeksi mainittua työmaata koskeva viimeinen lasku rakennusliikkeeltä 3.12.1986. Koska A oli varoituksista huolimatta huolimattomuudesta jatkanut työvelvoitteen rikkomista, raastuvanoikeus on katsonut, että yhtiöllä oli työsopimuslain 43 §:n 2 momentin 6 kohdan nojalla ollut oikeus purkaa hänen työsopimuksensa.

Mitä yhtiön kanteeseen tuli, niin koska A oli edellä kerrotulla huolimattomalla menettelyllään aiheuttanut yhtiölle 306.428,25 markan suuruisen luottotappion, hän oli työsopimuslain 51 §:n 3 momentin nojalla vahingonkorvauslain 4 luvun 1 §:ssä säädettyjen perusteiden mukaan velvollinen korvaamaan vahingon. Raastuvanoikeus on kuitenkin vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n nojalla sovitellut vahingonkorvausta alentaen sen 50.000 markkaan, kun korvausvelvollisuus muutoin koituisi A:lle kohtuuttoman raskaaksi ottaen huomioon vahingonaiheuttajan ja vahingonkärsineen varallisuusolot ja muut seikat.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt A:n kanteen kokonaan ja yhtiön kanteen enemmälti sekä velvoittanut A:n suorittamaan yhtiölle vahingonkorvaukseksi 50.000 markkaa 16 prosentin korkoineen 3.12.1986 lukien sekä korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut 5.000 markalla 16 prosentin korkoineen 25.1.1988 lukien.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, on lausunut, että yhtiö oli esittänyt sillä rakennusliikkeeltä olevia saatavia koskevan tiliotteen ajalta 23.5.-31.12.1986. Muutoksenhakemukseen oli liitetty tiliote 8.3.1986 lukien. Näistä ilmeni, että yhtiöllä oli ollut erääntyneitä saatavia ainakin 24.3.1986 lukien sekä että velkasaldo oli ylittänyt 50.000 markan tason seuranneen heinäkuun alussa ja 175.000 markan tason seuranneen syyskuun alussa. Luottotarkastaja Y oli todistajana kertonut, että luotto-osasto sai erääntyneet, maksamattomat laskut tietoonsa ja saattoi reagoida niihin yhden-kahden viikon kuluttua eräpäivästä. Tästä selvityksestä oli pääteltävissä, että rakennusliikkeelle muodollisesti annettu luottokielto oli jäänyt tehottomaksi, koska sitä ei ollut noudatettu. Maksamattomien laskujen oli täytynyt tulla myös luotto-osaston tietoon, eikä uuden luoton myöntämistä ollut vielä syyskuussakaan 1986 estetty.

Edelleen asiassa oli esitetty 18.7.1986 päivätty valtakirjaksi otsikoitu asiakirja, jolla Rakennusliike B Oy oli valtuuttanut erään asunto-osakeyhtiön suorittamaan rakennusurakkasopimukseen kuuluvan 190.000 markan suuruisen maksuerän Oy Renlund Ab:lle. A oli hankkinut sanotun valtakirjan tarkoittaen sen rakennusliikkeen velkojen reaalivakuudeksi ja toimittanut sen yhtiön luotto-osastolle. Todistajana kuultu luottopäällikkö X oli kertonut ilmoittaneensa A:lle jo puhelinkeskustelussa, ettei valtakirjalla ollut vakuusarvoa, mutta pyytäneensä A:n lähettämään sen luotto-osastolle. A ei ollut myöntänyt saaneensa X:ltä tämän kertomaa ilmoitusta. Asiassa ei ollut selvitetty, mistä syystä sanottu järjestely, joka ei ollut rakennusalalla epätavallinen, olisi ollut arvoton tai käynyt arvottomaksi. Kun luotto-osasto ei vielä syyskuussakaan 1986 ollut estänyt luotonantoa rakennusliikkeelle, oli pääteltävissä, että A:lla oli tuolloin ollut perusteltu syy otaksua, että valtakirjalla tavoiteltu järjestely oli onnistunut.

Rakennusliikkeen velkasaldo oli sittemmin syksyllä 1986 A:n toimenpiteiden johdosta noussut yli 300.000 markan eli huomattavasti yli sanotun A:n vakuudeksi tarkoittaman valtakirjan osoittaman määrän. A oli näin menetellyt erityistä huolellisuutta vaatineessa tilanteessa varomattomasti ja hänen menettelyään oli pidettävä työsopimuslain 37 §:n 2 momentissa tarkoitettuna erityisen painavana syynä, jonka johdosta Oy Renlund Ab:llä olisi ollut oikeus irtisanoa työsopimus. Tämä peruste ei kuitenkaan olisi oikeuttanut yhtiötä purkamaan A:n työsopimusta. Näin ollen A:lla oli työsopimuslain 45 §:n nojalla oikeus saada vaatimansa irtisanomisajan palkka.

A:n varomattomuus oli osaltaan, mutta ei yksin, aiheuttanut yhtiölle 306.428,25 markan vahingon. A:n viaksi jäi kuitenkin vain lievä tuottamus. Tämän vuoksi A:ta ei tullut velvoittaa suorittamaan vahingonkorvausta yhtiölle.

Sen vuoksi hovioikeus on, muuttaen raastuvanoikeuden päätöstä, hylännyt yhtiön kanteen kokonaan ja A:n kanteen enemmälti sekä velvoittanut yhtiön suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkkana vielä maksamatta olevat 8.700 markkaa 16 prosentin korkoineen 13.5.1987 lukien. A:n vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta on hylätty.