A on Rakennustarvike B Ky:lle 2.11.1988 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla lausunut, että hän oli ollut yhtiön palveluksessa rakennustarvikemyyjänä 1.6.1986 lukien. Hän oli 16.11.1987 loukkaantunut ja joutunut jäämään pois työstä, mistä hän oli ilmoittanut heti yhtiölle. Yhtiö oli irtisanonut A:n työsopimuksen 2.12.1987 päättymään heti. Irtisanomiselle ei ollut ollut laillista syytä. Yhtiö ei ollut maksanut A:lle sairausajan palkkaa, irtisanomisajan palkkaa eikä odotusajan palkkaa. Työsopimuksen lainvastaisesta irtisanomisesta A:lle oli lisäksi aiheutunut työsuhteen keskeytymisen vuoksi vahinkoa.

Sen vuoksi A on vaatinut, että yhtiö velvoitettaisiin suorittamaan hänelle

1) sairausajan palkkaa neljältä viikolta 8.181,80 markkaa, 2) irtisanomisajan palkkaa 9.000 markkaa, 3) odotusajan palkkaa kuudelta vuorokaudelta 2.454,54 markkaa, 4) ylityökorvauksia 34.750.81 markkaa, 5) korvauksena lainvastaisesta irtisanomisesta 20 kuukauden palkkaa vastaavat 180.000 markkaa,

kaikki määrät 16 prosentin korkoineen 1. kohdan osalta 15.12.1987 lukien, 2 kohdan osalta 2.1.1988 lukien, 3-4 kohtien osalta 2.12.1987 lukien ja 5 kohdan osalta 2.11.1988 lukien.

Yhtiö on vastustanut kannetta vaatien korvausta oikeudenkäyntikuluistaan.

Kihlakunnanoikeus on lausunut selvitetyksi, että A:n työsopimus yhtiön palveluksessa rakennustarvikemyyjänä oli alkanut 1.6.1986. Yhtiö oli purkanut A:n työsopimuksen 2.12.1987 päättymään mainittuna päivänä. A:n kuukausipalkka oli ollut 9.000 markkaa.

Työsopimuksen purkamisen johdosta vaadittu korvaus

Purkaessaan A:n työsopimuksen yhtiö ei ollut antanut hänelle työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 7 §:ssä tarkoitettuja menettelytapaohjeita. Vaikkei A ollutkaan tehnyt yhtiölle sanotussa laissa tarkoitettua riitauttamisilmoitusta työsopimuksensa purkamisen johdosta, hän ei näin ollen ollut menettänyt kanneoikeuttaan. A:n kanne oli tullut vireille 2.11.1988 eli se oli tehty työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 25 §:ssä tarkoitetussa määräajassa.

Yhtiö oli ilmoittanut työsopimuksen purkamisen syyksi sen, että A oli 16.11.1987 lähtien jäänyt työstään pois ilmoittaen loukanneensa työmatkalla kätensä esittämättä kuitenkaan 2.12.1987 mennessä yhtiön häneltä vaatimaa lääkärintodistusta.

A oli loukannut vasemman olkavartensa 16.11.1987, jolloin hän oli ilmoittanut kaatuneensa työmatkalla pyörällään. Hän oli käynyt vammansa johdosta lääkärin vastaanotolla 17. ja 18.11.1987. Viimeksi mainittuna päivänä allekirjoitetun lääkärintodistuksen mukaan A oli ollut vammansa johdosta työkyvytön 16.-28.11.1987. Seuraavan kerran A oli käynyt lääkärin vastaanotolla 1.12.1987, jolloin hänen työkyvyttömyysaikaansa oli lääkärintodistuksen mukaan jatkettu 5.12.1987 saakka. Samalla A:lle oli annettu lähete fysikaalista hoitoa varten, johon A ei ollut kuitenkaan mennyt hakeutuen lääkärin vastaanotolle seuraavan kerran vasta 16.2.1988. Mainittuna päivänä kirjoitetun lääkärintodistuksen mukaan A oli ollut työkyvytön 16.2.-6.3.1988. A oli itse ilmoittanut lääkärille pitäneensä itseään työkyvyttömänä myös 5.12.1987-16.2.1988 välisen ajan.

A:n viimeinen työssäolopäivä oli ollut perjantai 13.11.1987. Siitä, milloin A oli ilmoittanut 16.11. sattuneesta loukkaantumisestaan yhtiölle, on esitetty ristiriitaista selvitystä. A oli itse kertonut ilmoittaneensa tapaturmastaan ja lääkärissä käynnistään yhtiön vastuunalaiselle yhtiömiehelle B:lle 17.11. ja samoin oli kertonut todistajana kuulusteltu A:n vaimo C. B oli puolestaan kertonut, että A oli ilmoittanut hänelle loukkaantumisestaan vasta 18.11. ja samoin oli kertonut myös todistajana kuultu, yhtiön puhelinliikennettä hoitanut B:n vaimo D. Ratkaisevaa oli kuitenkin se, että sekä B:n että D:n kertoman mukaan A:ta oli kehotettu ainakin 18.11.1987 toimittamaan yhtiölle sairaudestaan lääkärintodistus välittömästi ja että mainittu kehotus oli uudistettu sen jälkeen vielä kahdesti, jolloin A:lle oli myös ilmoitettu, että jollei sanottua todistusta toimiteta, hänen työsopimuksensa tultaisiin lakkauttamaan. Lääkärintodistusta A ei ollut kuitenkaan 2.12.1987 mennessä toimittanut työnantajalleen lähettäen jäljennöksen siitä yhtiölle vasta 18.2.1988.

A oli kertonut, että hän ei ollut voinut toimittaa lääkärintodistusta yhtiölle sen vaatimassa ajassa sen johdosta, että lääkärintodistus oli viipynyt hänestä riippumattomista syistä. Hänen vasen olkaluunsa oli nimittäin murtunut 8.3.1987 ja hän oli ollut sanotun vamman johdosta työkyvyttömänä 31.5.1987 saakka. Mainitun vamman johdosta häntä oli hoidettu Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa, josta häntä nyt kysymyksessä olevan vamman takia hoitanut lääkäri oli 18.11.1987 pyytänyt sairaskertomusjäljennökset. A oli vedonnut myös siihen, että 8.3.1987 sattuneen tapaturman johdosta hänen työnantajansa ei ollut vaatinut häneltä lääkärintodistusta välittömästi.

Lääkärintodistukset allekirjoittanut terveyskeskuslääkäri X oli kuitenkin kertonut, että hän oli antanut 18.11. ja 1.12.1987 allekirjoittamansa lääkärintodistukset, joista A:n työkyvyttömyysaika oli ilmennyt, A:lle allekirjoituspäivinä. Näin ollen A:n väite siitä, että lääkärintodistusten esittämättä jättäminen työnantajalle oli johtunut hänestä riippumattomista syistä, ei pitänyt paikkaansa. Sillä seikalla, ettei A:n työnantaja ollut maaliskuussa 1987 sattuneen sairauden johdosta vaatinut A:lta lääkärintodistusta välittömästi, ei ollut tässä asiassa merkitystä. Kun kysymys oli ollut saman olkavarren loukkaantumisesta, joka oli 8.3.1987 sattuneessa tapaturmassa murtunut, oli työnantajalla päin vastoin ollut perusteltua syytä edellyttää, että A esittää sairaudestaan lääkärintodistuksen välittömästi. Työnantajan kannalta oli ollut tärkeätä saada tietää, miten kauan A:n työkyvyttömyysaika tulisi uuden loukkaantumisen vuoksi jatkumaan ja oliko kyseessä saman vamman uusiutuminen, jonka johdosta A oli jo keväällä 1987 ollut työkyvyttömänä. Samoin työnantajan oli ollut tärkeätä tietää, tulisiko A:n työkyky sairauden johdosta mahdollisesti olennaisesti ja pysyvästi heikkenemään, millä seikalla oli ollut merkitystä A:n työsopimuksen jatkumisen kannalta. Nämä seikat A:n oli myös itse täytynyt käsittää. Kun hän oli kuitenkin työnantajansa nimenomaisesta kehotuksesta ja siihen liittyneestä työsopimuksen lakkauttamisuhasta huolimatta jättänyt hallussaan olleet lääkärintodistukset esittämättä, ei yhtiöltä kohtuuden mukaan ollut voitu vaatia A:n työsopimuksen jatkamista, vaan sillä oli ollut työsopimuslain 43 §:n 1 momentissa tarkoitettu tärkeä syy heti purkaa sopimus.

Edellä mainituilla perusteilla kihlakunnanoikeus on hylännyt A:n korvausvaatimuksen perusteettomana.

Vaatimus irtisanomisajan palkasta

Kun yhtiöllä oli ollut, kuten edellä oli todettu, hyväksyttävä syy purkaa A:n työsopimus päättymään välittömästi, ei A:lla ollut oikeutta vaatimaansa irtisanomisajan palkkaan.

Vaatimus sairausajan palkasta

Kun A:n työsuhde yhtiön palveluksessa oli jatkunut yhdenjaksoisesti enemmän kuin kolme kuukautta, ei kuitenkaan kolmea vuotta, hänellä oli alan työehtosopimuksen mukaan oikeus saada työnantajaltaan palkkansa enintään neljän viikon pituiselta ajanjaksolta. Työehtosopimuksen mukaan mainitusta sairausajan palkasta oli vähennettävä päiväraha, jonka työntekijä sai saman työkyvyttömyyden takia samalta ajanjaksolta muun muassa lain tai työnantajan kustantaman muun vakuutuksen perusteella. Työehtosopimuksen mukaan työntekijän oli vaadittaessa esitettävä työkyvyttömyydestään lääkärintodistus tai muu työnantajan hyväksymä selvitys.

Kun A ei, kuten edellä oli lausuttu, ollut työnantajansa pyynnöstä huolimatta esittänyt lääkärintodistusta ennen hänen 2.12.1987 tapahtunutta työsopimuksensa purkamista, ei A:lla työehtosopimuksen mukaan ollut oikeutta vaatimaansa sairausajan palkkaan. Kihlakunnanoikeus on todennut, että sairausajan palkasta olisi ollut joka tapauksessa vähennettävä vakuutusyhtiön tapaturmavakuutuslain nojalla A:lle ajalta 17.11.-5.12.1987 maksama päiväraha eli 3.064,36 markkaa.

Edellä mainituilla perusteilla kihlakunnanoikeus on hylännyt mainitun vaatimuksen.

Ylityökorvauksista esitetty vaatimus

A oli vaatinut yhtiön velvoittamista suorittamaan hänelle ylityökorvauksia kesäkuun 1986 ja marraskuun 1987 väliseltä ajalta.

Kun A:n kanne oli tullut vireille 2.11.1988 yhtiölle tapahtuneella haasteen tiedoksiantamisella, oli A:n vaatimus, mikäli se kohdistui vuoden 1986 aikana tehtyihin ylitöihin, työaikalain 19 §:n nojalla vanhentunut.

A:lle oli esitetyn selvityksen mukaan maksettu korvausta hänen tekemistään ylitöistä vain hänen työsuhteensa alussa eli kesä-, heinä- ja elokuulta 1986. Yhtiön esittämän selvityksen mukaan ylityöt oli elokuun 1986 jälkeen kielletty työnantajan päätöksellä kaikilta yhtiön myyjiltä. Jutussa oli puolin ja toisin esitetty ristiriitaista selvitystä siitä, oliko A tästä huolimatta tehnyt ylitöitä yhtiön palveluksessa. Kihlakunnanoikeus on todennut, ettei A:n kuulustuttamien todistajien Y:n, Z:n, Å:n, Ä:n, C:n, Ö:n, V:n tai W:n kertomuksilla ollut pystytty selvittämään A:n tehneen kanteessa väitettyjä ylitöitä vuoden 1987 puolella. A:n esittämä, hänen itsensä laatima vihko tekemistään ylitöistä ei myöskään riittänyt todisteeksi asiasta, koska sanotunlainen yhteenveto oli voitu tehdä vasta A:n työsopimuksen tultua puretuksi. Se seikka, ettei A ollut aikaisemmin vaatinut korvausta väittämistään ylitöistä yhtiöltä, osoitti myös, ettei ollut todellisuudessa sanottuja ylitöitä yhtiön palveluksessa suorittanut. Ilmeistä oli, että A:lla oli ollut oikeus tehdä sanottuja ylitöitä korvausta vastaan ainoastaan työnantajansa erityisestä vaatimuksesta, niin kuin todistaja T:n ja todistaja U:n kertomuksista voitiin päätellä. Todistaja U oli kertonut, että A oli ollut yhdessä B:n kanssa noutamassa rakennustarvikkeita yhtiölle Töysästä kaksi kertaa vuoden 1987 alkupuolella varsinaisen työaikansa jälkeen. Näistä ylitöistä yhtiö oli velvollinen suorittamaan A:lle korvausta. Muun selvityksen puuttuessa kihlakunnanoikeus on arvioinut A:n ylityökorvauksen suuruuden mainittujen kahden matkan osalta 1.000 markaksi.

Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus on velvoittanut yhtiön suorittamaan A:lle mainittuja ylityökorvauksia 1.000 markkaa 16 prosentin korkoineen 2.12.1987 lukien. Muilta osin kihlakunnanoikeus on hylännyt vaatimuksen.

Vaatimus odotusajan palkasta

Koska A:n oikeus edellä mainittuun ylityökorvaukseen ei ollut hänen työsopimuksensa päättyessä ollut selvä ja riidaton, eikä A ollut huomauttanut työnantajalleen mainitun saatavansa viivästymisestä kuukauden kuluessa työsuhteensa päättymisestä, ei A:lla työsopimuslain 22 §:n 5 momentin nojalla ollut oikeutta vaatimaansa odotusajan palkkaan.

Sen vuoksi kihlakunnanoikeus on hylännyt mainitun vaatimuksen.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A ja yhtiö olivat saattaneet jutun, on todennut todistaja C:n kertomuksen perusteella tulleen selvitetyksi, että A oli 17.11.1987 ilmoittanut yhtiön vastuunalaiselle yhtiömiehelle B:lle kaatuneensa pyörällä ja loukanneensa kätensä. Samalla A oli kertonut käyneensä lääkärissä, muttei ollut osannut sanoa, kuinka kauan hän joutuisi olemaan sairaslomalla.

Todistajana kuultu D oli puolestaan kertonut, että hän oli kuullut B:n puhelimessa 18.11.1987 vaativan A:ta toimittamaan lääkärintodistuksen sairaslomastaan.

A oli esittänyt lääkärintodistuksen yhtiölle helmikuussa 1988. Lääkärintodistusten mukaan A oli ollut työkyvytön 16.11.-28.11.1987 ja 29.11.-5.12.1987 sekä edelleen 16.2.-6.3.1988.

Esitetyn selvityksen nojalla oli näytetty, että A oli viivytyksettä ilmoittanut yhtiölle tapaturmasta johtuneesta työkyvyttömyydestään. Yhtiön oli tosin näytetty vaatineen A:lta lääkärintodistusta, mutta selvittämättä oli jäänyt, että hänelle olisi asetettu määräaikaa lääkärintodistuksen toimittamiseen. Yhtiöllä ei siten ollut ollut työsopimuslain 44 §:n 2 momentin mukaista oikeutta käsitellä työsopimusta purkautuneena eikä myöskään sanotun lain 37 §:n 2 momentissa tarkoitettua erityisen painavaa syytä työsopimuksen irtisanomiseen.

Kun A:n työsuhde yhtiöön oli jatkunut yhtäjaksoisesti enemmän kuin kolme kuukautta, mutta vähemmän kuin kolme vuotta, hänellä oli alan työehtosopimuksen mukaan oikeus saada sairausajan palkkaa työnantajalta enintään neljältä viikolta. Yhtiö oli siten velvollinen suorittamaan A:lle sairausajan palkkaa 16.11.1987 alkaen työsuhteen purkamispäivään 2.12.1987 saakka 6.120 markkaa. Kun sairausajan palkan maksamatta jääminen työsuhteen päättyessä oli johtunut siitä, ettei A ollut toimittanut todistusta sairaudestaan, ei saatava ollut työsuhteen päättyessä ollut selvä ja riidaton. Sen vuoksi ja kun A ei ollut osoittanut vaatineensa saatavaa kuukauden kuluessa työsuhteen päättymisestä ei hänellä ollut tältä osin oikeutta saada odotusajan palkkaa.

Muilta osin hovioikeus on hyväksynyt kihlakunnanoikeuden päätöksessä mainitut perustelut.

Tämän vuoksi hovioikeus on siten muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä, että yhtiö velvoitettiin suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkkaa 9.000 markkaa, sairausajan palkkaa 16.11.-2.12.1987 väliseltä ajalta 6.120 markkaa, josta määrästä yhtiöllä oli oikeus vähentää A:lle tapaturmavakuutuslain ja sairausvakuutuslain nojalla samalta ajalta suoritettu 4.991,04 markkaa eli suoritettavaksi jäi 1.128,98 markkaa, korvaukseksi työsuhteen laittomasta irtisanomisesta neljän kuukauden palkkaa vastaavat 36.000 markkaa 16 prosentin korkoineen ensin mainitulle määrälle 2.1.1988 lukien ja jälkimmäisille määrille haasteen tiedoksiantopäivästä 2.11.1988 lukien. Asian näin päättyessä hovioikeus on hylännyt yhtiön vaatimuksen saada korvausta oikeudenkäyntikuluistaan hovioikeudessa.