A on valtiolle 22.5.1987 toimitetun haasteen nojalla raastuvanoikeudessa lausunut, että hän oli 4.7.1983 ostanut Tampereelta olevalta Lehti ja Vaunu Oy:ltä Mercedes-Benz 300 TD merkkisen henkilöauton valmistenumero WDB 123190-10-027592. A oli maksanut kauppahinnan käteisellä saatuaan auton hallintaansa. Hän oli antanut Porin poliisilaitokselle rekisteröintiasiakirjat rekisteröintiä varten 15.8.1983 ja saanut silloin 15.11.1986 saakka voimassa olleen väliaikaistodistuksen. Autorekisterikeskus ei kuitenkaan ollut hyväksynyt auton rekisteröintiä tullauspäätöksen puuttumisen vuoksi. Tämän johdosta Porin poliisimestari oli 26.10.1983 peruuttanut auton väliaikaistodistuksen ja määrännyt tunnuskilvet palautettaviksi. Kilvet oli palautettu samana päivänä.

A oli saadakseen auton rekisteröidyksi pyytänyt Turun piiritullikamarilta virallisesti oikeaksi todistettua jäljennöstä autoa koskevasta tuontitavaran tullausilmoituksesta. Auton huolitsijan Turusta olevan Satamapalvelu Oy:n vaatimuksesta piiritullikamari oli 25.11.1983 kieltäytynyt antamasta pyydettyä jäljennöstä siihen liittyvine asiakirjoineen. Piiritullikamarin päätöksen johdosta auton rekisteröiminen oli estynyt ja se oli ollut mahdollista ainoastaan Satamapalvelu Oy:n sanelemilla ehdoilla, mikä oli tarkoittanut lähinnä tullilaskusta huolehtimista. A:n oli täytynyt tämän vuoksi ottaa pankista 42.000 markan vekseli, jonka diskontatun pääoman 40.284,55 markkaa hän oli suorittanut Satamapalvelu Oy:lle ja sittemmin joutunut korvaamaan vekselin myöntäjälle Satakunnan Säästöpankille. Pääoman ohella A oli vekselin ja sen uudistusvekselien osalta joutunut suorittamaan aiheettomina korvauksina pääoman lisäksi korkoina 25.2.1985 ja 24.3.1987 väliseltä ajalta 4.302,55 markkaa. Tullausasiakirjojen lunastaminen Satamapalvelu Oy:ltä oli siten tullut maksamaan A:lle 46.302,55 markkaa. Lisäksi A:n oli maksettava vekselin jäännöspääoman korko ja provisioita 119,33 markkaa.

A:n toimenpiteitten johdosta Satamapalvelu Oy oli luovuttanut auton alkuperäistullausasiakirjat hänelle ja A oli saanut autonsa rekisteriotteen autorekisterikeskukseen toimitettujen selvitysten perusteella 3.2.1984.

A oli tehnyt Turun piiritullikamarin edellä mainitusta päätöksestä valituksen ja kantelun tullihallitukselle. Tullihallitus oli päätöksellään 12.4.1984 antanut piiritullikamarille kirjallisen huomautuksen, koska tämän ei olisi tullut evätä esitettyä pyyntöä saada virallisesti oikeaksi todistettu jäljennös tullausilmoituksesta. Tullihallitus ei ollut ryhtynyt asiassa muihin toimenpiteisiin, vaan oli jättänyt 9.4.1984 antamallaan päätöksellä A:n valituksen oikeussuojan puutteen vuoksi tutkimatta.

Korkein hallinto-oikeus oli A:n valituksesta päätöksellään 13.11.1984 tutkinut asian ja kumonnut sekä piiritullikamarin että tullihallituksen päätöksen. Tullihallitus oli jo Korkeimmalle hallinto-oikeudelle antamassaan vastineessa todennut, että tullilaitoksen kannanotolla asiakirjojen luovuttamisesta oli voinut olla merkitystä huolitsijan, maahantuojan ja jälleenostajan välisissä yksityisoikeudellisissa suhteissa, ja ilmoittanut selvänä kantanaan, ettei piiritullikamarilla ollut ollut oikeutta evätä A:n pyyntöä saada tullausasiakirjat haltuunsa.

Koska valtion viranomaisen eli Turun piiritullikamarin päätöksellä oli aiheutettu A:lle edellä kerrottu vahinko, jota hän ei ollut voinut saada korvatuksi konkurssiin joutuneen Lehti ja Vaunu Oy:n varoista, A on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi, paitsi muuta, 1) huolitsijalle maksettujen rahakorvausten aiheuttamana menona 46.302,55 markkaa, korkoa 28.745,70 markalle 6 prosenttia 24.3.1987 alkaen maksupäivään asti ja provisiota 119,33 markkaa sekä 3) hallintoprosessin aiheuttamina asianajokuluina 2.844,50 markkaa, kaikki erät 16 prosentin korkoineen 3.2.1984 alkaen, sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa tässä jutussa 8.490 markalla 16 prosentin korkoineen.

Raastuvanoikeus on, kuultuaan Turusta olevaa tullijohtaja X:ää sekä kanteesta Suomen valtiota, jonka etua valvoi Turun ja Porin lääninhallitus, ja valtion kiistettyä kanteen, lausunut selvitetyksi, että A oli 4.7.1983 ostanut maahantuojalta Mercedes-Benz 300 TD henkilöauton valmistenumeroltaan WDB 123190-10-027592. Auton kauppahinnan hän oli maksanut myyjälle käteisellä saatuaan auton hallintaansa sekä antanut Porin poliisilaitokselle rekisteröintiasiakirjat rekisteröintiä varten 15.8.1983. Autorekisterikeskus ei ollut hyväksynyt auton rekisteröintiä puutteellisten tullausasiakirjojen eli tullauspäätöksen puuttumisen vuoksi. Porin poliisimestari oli 26.10.1983 antamallaan päätöksellä peruuttanut autoa koskevan väliaikaistodistuksen ja määrännyt tunnuskilvet palautettaviksi samana päivänä.

Maahantuojan ja kantajan pyydettyä Turun piiritullikamarilta jäljennöstä tarpeellisista tullausasiakirjoista Turun piiritullikamari oli 25.11.1983 antamallaan päätöksellä, jonka Korkein hallinto-oikeus oli 13.11.1984 kumonnut, kieltäytynyt luovuttamasta asiakirjoja jäljennöksenä.

Puheena olevan auton tullaus, jonka oli maahantuojan asiamiehenä suorittanut Satamapalvelu Oy, oli toimitettu tullilomaketta n:o 101 käyttäen välittömänä tullauksena eli niin sanottuna käteistullauksena. Autorekisterikeskuksen 8.4.1983 antaman yleiskirjeen mukaan maahantuotua moottoriajoneuvoa rekisteröitäessä tullauspäätös oli vaadittava liitettäväksi rekisteri-ilmoitukseen alkuperäisenä. A:lla ei siten olisi ollut mahdollisuutta rekisteröidä puheena olevaa autoa myöskään sellaisen jäljennöksen perusteella, jonka Turun piiritullikamari olisi ollut velvollinen hänelle pyynnöstä toimittamaan. Asiassa ei ollut voitu osoittaa, että A:n kanteessaan erittelemä vahinko siten ainakaan pääosin olisi johtunut tulliviranomaisten virheellisestä menettelystä.

Asiassa ei ollut osoitettu, että A:lla olisi tulliviranomaisen menettelystä riippumatta ollut mahdollisuus rekisteröidä autonsa suorittamatta huolitsijalle kanteessa tarkoitettuja rahakorvauksia.

A:n vahingoksi olivat kuitenkin koituneet Turun piiritullikamarin kyseessä olevan päätöksen kumoamiseksi tarpeelliset oikeudenkäyntikulut.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on, vaatimukset enemmälti aiheettomina ja selvittämättöminä hyläten, velvoittanut Suomen valtion julkisyhteisönä vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n nojalla korvaamaan A:lle julkista valtaa käytettäessä aiheutetun virheen johdosta tarpeelliset asianajokulut 3.644 markkaa 50 penniä 16 prosentin vuotuisine korkoineen 3.2.1984 lukien ja suorittamaan oikeudenkäyntikulujen korvauksena, asian näin päättyessä, raastuvanoikeuden harkinnan mukaan 5.000 markkaa 16 prosentin vuotuisine korkoineen 20.10.1987 lukien.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A ja Suomen valtio puolin ja toisin valittamalla olivat saattaneet jutun, on lausunut perusteluinaan, että viranomaisen ratkaisustaan antama ja sen itsensä oikeaksi todistama jäljennös kävi oikeuselämässä lähtökohtaisesti viranomaisen alkuperäisestä päätösasiakirjasta. A oli pyytänyt Turun piiritullikamarilta tällaista jäljennöstä kysymyksessä olevan auton tullauspäätöksestä saadakseen auton rekisteröidyksi. Valtio ei ollut näyttänyt, ettei autoa olisi rekisteröity pyydetyllä jäljennöksellä.

Korkein hallinto-oikeus oli raastuvanoikeuden mainitsemalla päätöksellä katsonut, ettei piiritullikamarin olisi tullut ilmoittamallaan perusteella evätä jäljennöksen saamista tarkoittanutta A:n pyyntöä. Piiritullikamari oli siten julkista valtaa käyttäessään syyllistynyt virheeseen, josta aiheutuneesta taloudellisesta vahingosta, auton jäätyä jäljennöksen puuttuessa edellä selostetuin tavoin rekisteröimättä, valtio oli vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n ja 5 luvun 1 §:n nojalla A:lle vastuussa.

Saadakseen Satamapalvelu Oy:ltä auton rekisteröimistä varten alkuperäisen tullauspäätöksen A oli joutunut maksamaan yhtiölle kanteen 1 kohdassa mainitut summat. Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan A oli maksanut autosta sen maahantuojalle Lehti ja Vaunu Oy:lle käyvän hinnan. Valtio ei ollut edes väittänyt A:n olleen kaupan ehtojen mukaan velvollinen suorittamaan huolintaliikkeen saatavia. Valtio oli myöntänyt kanteen 1 kohdassa vaaditut korvaukset määriltään oikeiksi. Valtio oli velvollinen suorittamaan A:lle vahingonkorvauksena kanteen 1 kohdassa sanotut summat.

Korkein hallinto-oikeus oli A:n valituksesta kumonnut edellä mainitun Turun piiritullikamarin A:n pyytämän jäljennöksen saamista koskeneen kielteisen päätöksen. Tästä oikeudenkäynnistä A:lle oli koitunut kuluja 2.844,50 markkaa.

A oli osittain voittanut jutun raastuvanoikeudessa ja pääasiallisesti voittanut sen hovioikeudessa. A:lla oli siten oikeus saada valtiolta korvausta hänellä jutussa olleista oikeudenkäyntikuluista, määrältään 9.990 markkaa.

Näillä perusteilla hovioikeus on kumonnut raastuvanoikeuden päätöksen ja velvoittanut Suomen valtion suorittamaan A:lle korvaukseksi huolitsijalle maksetuista menoista 46.302,55 markkaa, korkoa 28.745,70 markalle 6 prosenttia 24.3.1987 lukien ja provisiota 119,33 markkaa sekä korvaukseksi hallinto-oikeudellisessa lainkäytössä olleista kuluista 2.844,50 markkaa.

Valtio on velvoitettu suorittamaan A:lle korvaukseksi hänellä jutussa olleista kuluista 9.990 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.