A on B Oy:lle ja C:lle 14.10.1987 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla raastuvanoikeudessa kertonut, että hän oli 18.11.1975 ostanut yhtiön Oulun myymälästä hydraulisen Q & K RH 9 LC 600 merkkisen kaivinkoneen osamaksusopimuksella 445.000 markan hinnasta. Kone oli toimitettu sopimuksen vastaisessa varustuksessa, minkä vuoksi A oli pyrkinyt saamaan kaupan puretuksi toimittamalla koneen syyskuussa 1976 takaisin myyjälle Oulun toimipaikkaan. Myyjä ei ollut ryhtynyt purun edellyttämiin toimiin. Oulussa 2-3.11.1977 käydyissä neuvotteluissa A oli sopinut myyjän edustajien markkinointipäällikkö C:n ja luottopäällikkö D:n kanssa, että kauppa ja tehty osamaksusopimus purettiin ja että yhtiö markkinoi koneen A:n lukuun edelleen sekä hyvitti tästä saatavalla kauppahinnalla osamaksukaupassa syntyneen A:n velan yhtiölle ja tilitti A:lle mahdollisen ylijäämän. Koska C ja D olivat joutuneet asiassa vaikeuksiin yhtiön johdon kanssa, he olivat pyytäneet A:n nimeä laatimaansa sopimukseen, jonka sisältö oli poikennut A:n sekä C:n ja D:n tekemästä edellä selostetusta sopimuksesta. Kun C ja D olivat vakuuttaneet, että sopimusta tarvittiin vain muodon vuoksi eikä sitä tultaisi käyttämään, A oli allekirjoittanut sen. Samoin perustein C ja D olivat houkutelleet A:n kirjoittamaan vaimonsa nimen osamaksusopimuksen ehtojen täyttämistä koskevaan takaussitoumukseen. Nimenomaan C oli esiintynyt neuvotteluissa yhtiön edustajana, ja A oli ymmärtänyt, että D oli saanut asiassa yhtiön johdolta moitteita ilmeisesti laiminlyötyään A:n aikaisemmin pyytämän tilityksen toimituttamisen. Yhtiö ei ollut noudattanut sopimusta, vaan ulosmittautettuaan ensin A:n omaisuuden ja saatettuaan tämän vaimonkin omaisuuden myymis- ja hukkaamiskieltoon, yhtiö oli hakenut A:n 19.9.1978 konkurssiin. Kun A:n luottokelpoisuus oli saatettu epäselväksi, hän ei ollut pystynyt estämään omaisuutensa luovuttamista konkurssiin. A:n harjoittaman maansiirto- ja puutavarankuljetusliikkeen omaisuuden arvo oli tuolloin ollut vakuutusyhtiönkin tekemän selvityksen perusteella ainakin 3.000.000 markkaa ja siihen kohdistuneet velat noin 1.000.000 markkaa. Yhtiön toiminnan seurauksena A:lle oli aiheutunut ainakin 2.500.000 markan vahingot, minkä lisäksi A:n silloinen vaimo oli menettänyt noin 280 hehtaarin suuruisen tilan, jonka metsien arvoksi oli laskettu 447.000 markkaa.

Sen vuoksi ja kun yhtiö oli hakenut A:n omaisuuden konkurssiin olosuhteissa, joissa hakemusta oli pidettävä hyvän kauppatavan ja kauppaoikeuden periaatteiden vastaisena, ja kun yhtiö oli rikkonut edellä selostetun 3.11.1977 tehdyn sopimuksen hakemalla konkurssia ennen sovitun määräajan päättymistä, A on vaatinut, että yhtiö ja C velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan hänen kärsimänsä 2.500.000 markan vahingot laillisine korkoineen. Vielä hän on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista 16 prosentin korkoineen.

Yhtiö ja C ovat kanteesta kuultuina ennen pääasiaan vastaamista väittäneet, ettei Oulun raastuvanoikeus ollut toimivaltainen käsittelemään asiaa, koska osamaksusopimuksesta johtuvat riitaisuudet tuli sen ehtojen mukaan ratkaista Helsingin raastuvanoikeudessa, myyjän kotipaikan alioikeudessa tai myyjän eli B Oy:n määräämässä muussa alioikeudessa. Lisäksi kanteessa väitetyt vahingot eivät olleet ilmenneet tai syntyneet Oulussa.

Raastuvanoikeus on lausunut, että yhtiön ja C:n kotipaikat olivat Vantaalla ja että kanteessa tarkoitettu A:n silloinen liiketoiminta oli tapahtunut Simon kunnassa. Koska myöskään kanteessa väitetyt vahingot eivät olleet syntyneet eivätkä ilmenneet Oulun kaupungissa, raastuvanoikeus on katsonut, ettei se ollut toimivaltainen kannetta käsittelemään. Tämän vuoksi raastuvanoikeus on jättänyt kanteen tutkimatta. A on velvoitettu korvaamaan yhtiön ja C:n yhteiset oikeudenkäyntikulut 15.000 markalla 16 prosentin korkoineen 12.11.1987 lukien.

A on saattanut asian hovioikeuden tutkittavaksi vaatien, että raastuvanoikeuden päätös kumotaan ja että juttu palautetaan raastuvanoikeuteen asianmukaista käsittelyä varten. Toissijaisesti A on vaatinut, että hänen yhtiölle ja C:lle maksettavakseen tuomittuja oikeudenkäyntikuluja ainakin alennetaan. Lisäksi hän on vaatinut hovioikeuskulujensa korvaamista.

Hovioikeus on lausunut, että yhtiö ja C olivat raastuvanoikeudessa ennen pääasiaan vastaamista väittäneet, ettei Oulun raastuvanoikeus ollut toimivaltainen käsittelemään juttua.

A oli perustanut kanteensa siihen, että yhtiö oli kanteessa tarkoitetun marraskuussa 1977 tehdyn sopimuksen rikkoen hakenut hänet konkurssiin, mistä hänelle oli aiheutunut vahinkoa. Sanotunlaista kannetta tuli säännönmukaisesti ajaa vastaajan kotipaikan yleisessä alioikeudessa. Yhtiön ja C:n kotipaikat olivat Vantaalla. Jutussa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että asianosaiset olisivat sopineet jutun käsittelemisestä Oulun raastuvanoikeudessa eikä jutussa ollut esitetty muitakaan seikkoja, joiden perusteella asia olisi voitu käsitellä Oulun raastuvanoikeudessa.

Raastuvanoikeuden päätöstä on muutettu ainoastaan siten, että A:n yhtiölle ja C:lle maksettavaksi määrätty korvaus oikeudenkäyntikuluista on alennettu hovioikeuden kohtuullisiksi harkitsemiksi 7.000 markaksi raastuvanoikeuden tuomitsemine korkoineen. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 1 momentista ilmenevän kuittausperiaatteen mukaisesti A ei ole saanut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan hovioikeudessa.