Virallinen syyttäjä on kertonut, että A ja B ovat 10.8.1985-10.1.1986 Tornion kaupungissa toimiessaan X Oy:ssä, A toimitusjohtajana ja B yhtiön hallituksen puheenjohtajana, laiminlyöneet määräajassa tilittää valtiolle yhtiön heinä- joulukuussa 1985 maksamista palkoista pidätetyt ennakot. Sen vuoksi syyttäjä ja lääninverovirasto ovat vaatineet heidän tuomitsemistaan rangaistukseen jatketusta ennakkoperintälain säännösten rikkomisesta. Lisäksi lääninverovirasto on vaatinut A:n ja B:n velvoittamista korvaamaan valtiolle tilittämättä jääneistä ennakonpidätyksistä heinäkuulta 14.573, elokuulta 31.200, syyskuulta 14.200, lokakuulta 27.400, marraskuulta 9.826 ja joulukuulta 8.999 markkaa eli yhteensä 106.198 markkaa 16 prosentin korkoineen kullekin erälle eräpäivästä eli palkanmaksua seuranneen kuukauden 10 päivästä lukien sekä oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen päätöksen julistamisesta lukien.

A ja B ovat kumpikin myöntäneet syytteen oikeaksi, mutta katsoneet, ettei heidän menettelystään ollut valtiolle aiheutunut vahinkoa. Korvausta olisi ainakin soviteltava, jos vahinkoa katsotaan aiheutuneen.

Raastuvanoikeus on katsonut selvitetyn, että A X Oy:n toimitusjohtajana ja B yhtiön hallituksen puheenjohtajana ovat 10.8.1985-10.10.1985 välisenä aikana laiminlyöneet määräajassa tilittää valtiolle yhtiön työntekijöille maksetuista vuoden 1985 heinä-, elo- ja syyskuun palkoista pidätetyt ennakkoverot.

Mitä tuli syytteeseen ajalta 11.10.1985-10.1.1986, raastuvanoikeus on todennut, että yhtiö oli erään velkojansa 5.11.1985 jättämästä hakemuksesta asetettu konkurssiin 20.1.1986. Konkurssi oli siten alkanut 5.11.1985. Yhtiön työntekijöille loka-, marras- ja joulukuulta 1985 maksetuista palkoista toimitetut ennakonpidätykset olivat erääntyneet maksettaviksi valtiolle 10.11.1985, 10.12.1985 ja 10.1.1986 eli konkurssin alkamisen jälkeen. Kun A ja B eivät olleet velvollisia yhtiön puolesta suorittamaan valtiolle konkurssin alkamisen jälkeen maksettavaksi erääntyneitä ennakonpidätyksiä, he eivät olleet tältä osin syyllistyneet rangaistavaan tekoon eivätkä myöskään velvollisia suorittamaan valtiolle vahingonkorvausta.

Raastuvanoikeus on, hyläten vaatimukset enemmälti, tuominnut A:n ja B:n kummankin 10.8.1985-10.10.1985 tehdystä jatketusta ennakkoperintälain rikkomisesta 15 päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa, A:n, jonka päiväsakon määrä oli 45 markkaa, 675 markkaa ja B:n 39 markan päiväsakon mukaan 585 markkaa.

A ja B on velvoitettu yhteisvastuullisesti korvaamaan Lapin lääninverovirastolle yhtiön heinä-, elo- ja syyskuussa maksamista palkoista tilittämättä jätettyjen ennakonpidätysten määrä yhteensä 74.300 markkaa sekä 16 prosenttia viivästyskorkoa 28.900 markalle 11.8.1985 lukien, 31.200 markalle 11.9.1985 lukien ja 14.200 markalle 11.10.1985 lukien.

Lapin lääninveroviraston haettua muutosta raastuvanoikeuden päätökseen ja toistettua raastuvanoikeudessa esittämänsä sekä vaadittua korvausta kuluistaan myös hovioikeudessa hovioikeus on lausunut seuraavaa.

Ennakkoperintälain 1 §:n, 2 §:n, 4 §:n 1 momentin, 10 §:n 1 momentin ja 19 §:n 1 momentin mukaan työnantaja on velvollinen lain 1 §:ssä mainittujen verojen ja maksujen perimiseksi toimittamaan suorittamastaan palkasta ennakonpidätyksen kunkin palkanmaksun yhteydessä siten, että työnantaja vähentää pidätysmäärän maksettavasta palkasta. Lain 19 §:n 2 momentin mukaan pidätetty määrä on suoritettava lääninveroviraston postisiirtotilille viimeistään pidätyksen toimittamista seuraavan kalenterikuukauden 10 päivänä. Työnantaja on lain 22 §:n 1 momentin mukaan valtiolle vastuussa pidätysmäärästä, joka palkoista on pidätetty. Lain 63 §:n 1 momentissa on säädetty rangaistavaksi laiminlyönti määräajassa suorittaa pidätetty määrä valtiolle.

Jutussa ei ole väitettykään, etteivät A ja B olisi huolehtineet ennakonpidätysten asianmukaisesta toimittamisesta. Heille on vaadittu rangaistusta siitä, että he olivat laiminlyöneet huolehtia pidätettyjen määrien suorittamisesta valtiolle lain edellyttämässä määräajassa eli siis vuoden 1985 lokakuussa maksettujen palkkojen osalta viimeistään 10.11.1985, marraskuussa maksettujen palkkojen osalta viimeistään 10.12.1985 ja joulukuussa maksettujen palkkojen osalta viimeistään 10.1.1986.

Asiakirjoista ilmeni, että X Oy on oikeudelle 5.11.1985 annetusta velkojan hakemuksesta asetettu konkurssiin 20.1.1986 tehdyllä päätöksellä. Konkurssisäännön 9 §:n mukaisesti määräytyvä konkurssin alkamispäivä on siten ollut 5.11.1985 eli aikaisempi kuin yksikään mainituista ennakkoperintälain 19 §:n 2 momentin mukaisista määräpäivistä. Konkurssiin asettamispäätös on sen sijaan tehty vasta noiden määräpäivien jälkeen.

Konkurssisäännön 45 §:stä on pääteltävissä, että velallinen on velkojan oikeudelle antamasta konkurssihakemuksesta ja konkurssin alkamista koskevasta konkurssisäännön 9 §:n säännöksestä huolimatta sinänsä oikeudellisesti kelpoinen määräämään omaisuudestaan siihen saakka, kunnes oikeus tekee konkurssiin asettamispäätöksen. Tämän kelpoisuuden merkitystä ovat kuitenkin omiaan tosiasiallisesti rajoittamaan muun muassa jäljempänä mainitut, konkurssin tarkoituksen toteutumiseksi ja yleisen velkojatahon etujen turvaamiseksi annetut takaisinsaantia konkurssipesään ja konkurssirikoksia koskevat säännökset.

Viimeisinä 60 päivänä ennen konkurssin alkua tapahtunut sellaisen velan maksu, joka ei ollut joutunut maksettavaksi ennen konkurssisäännön 9 §:n mukaisesti määräytyvää konkurssin alkamisajankohtaa, voi konkurssisäännön 46 §:n 1 momentin d kohdan mukaisesti peräytyä. Tätä säännöstä on vakiintuneesti tulkittu siten, että myös konkurssihakemuksen jättämisen ja konkurssiin asettamispäätöksen välisenä aikana tapahtunut velanmaksu voi, ainakin mikäli velka ei vielä maksuhetkelläkään ollut erääntynyt, peräytyä. - Rikoslain 39 luvun 3 §:n 4 kohdan mukaan rangaistaan konkurssirikoksesta sitä, joka on viimeisten 30 päivän kuluessa ennen konkurssin alkua puoltanut jotakuta velkojaa antamalla hänelle maksun sellaisesta saamisesta, joka ei ollut maksettavaksi joutunut. Myös tämä lainkohta on sovellettavissa edellä mainittuna väliaikanakin tapahtuneeseen maksun antamiseen. Vakiintuneen tulkinnan mukaan on "maksettavaksi joutumisen" kannalta ratkaisevana ajankohtana lainkohtaa sovellettaessa pidetty konkurssisäännön 9 §:n mukaisesti määräytyvää konkurssin alkamisajankohtaa.

Nämä konkurssisäännön ja rikoslain säännökset ovat erityissäännöksiä, joilla on säännelty velallisen ja velkojan välistä suhdetta konkurssia välittömästi edeltäneissä ja konkurssihakemuksen oikeudelle antamisen jälkeisissä erityisissä olosuhteissa. Hovioikeus piti selvänä, että oikeusjärjestelmämme mukaan sellainenkin maksuvelvollisuus, jonka laiminlyömisestä on säädetty rangaistusuhka, väistyy tilanteissa, joiden varalta suorituksen epäsuotavuus on lainsäädännössä ilmaistu erityissäännöksin määräämällä maksu peräytymään ja säätämällä sen varalta rangaistusuhka.

Mainittujen ennakkoperintälain säännösten mukaan ennakonpidätys on toimitettava lain 1 §:ssä mainittujen verojen ja maksujen perimiseksi. Vaikka pidättäminen siten tapahtuu veronsaajan lukuun, ennakkoperintää koskevien säännösten sanamuoto ei osoittanut, että pidätetty määrä olisi pidätyksen toimittamisen jälkeen katsottava valtion tai muun veronsaajan varoiksi, jotka vain tilintekovelvollisuuksin jäisivät työnantajan haltuun. Ennakkoperintälain säännösten sanamuodosta oli saatavissa perusteita sellaiselle tulkinnalle, että työnantajan toimittaessa pidätyksen hänelle syntyy palkasta pidätetyn määrän määräinen velka ja valtiolle vastaavasti saatava, joka on valtiolle maksettava viimeistään laissa määrättynä ajankohtana.

Työnantajan maksuvelvollisuus on julkisoikeudellinen ja sen laiminlyöminen määräajassa on säädetty rangaistavaksi. Nämä seikat sen paremmin kuin ennakkoperintää tai konkurssimenettelyä koskevien säännösten sanamuoto eivät kuitenkaan selkeästi osoittaneet, että maksuvelvollisuus jossakin konkurssisäännön 46 §:n 1 momentin d kohdan tai rikoslain 39 luvun 3 §:n 4 kohdan soveltamisen kannalta olennaisessa suhteessa poikkeaisi noissa lainkohdissa tarkoitetuista veloista ja saamisista.

Ennakkoperintää koskevien säännösten sanamuoto on tulkinnanvarainen myös siinä, onko pidätetyn määrän katsottava työnantajan ja valtion välisessä suhteessa "joutuvan maksettavaksi" vasta ennakkoperintälain 19 §:n 2 momentissa mainittuna ajankohtana vaiko sitä ennen.

Tässä rikosjutussa ei ollut tarpeen ottaa kantaa siihen, olisiko A:n ja B:n pidättämien määrien maksaminen valtiolle tosiasiallisesti ollut konkurssisäännön 46 §:n 1 momentin d kohdan nojalla peräytettävissä tahi merkinnyt syyllistymistä rikoslain 39 luvun 3 §:n 4 kohdassa tarkoitettuun rikokseen. Kysymystä A:n ja B:n ennakkoperintälakiin perustuvan maksuvelvollisuuden ja näiden viimeksi mainittujen lainkohtien välisestä suhteesta oli esitetyn perusteella joka tapauksessa pidettävä viimeksi mainittujen lainkohtien valossa siinä määrin tulkinnanvaraisena, että A:n ja B:n ei voitu katsoa syyllistyneen rangaistavaan menettelyyn jättämällä 10.11.1985-10.1.1986 tilittämättä yhtiön lokakuussa, marraskuussa ja joulukuussa 1985 maksamista palkoista toimitetut ennakonpidätykset valtiolle.

A ja B olivat raastuvanoikeuden päätöksessä kerrotulla tavalla 10.8.1985-10.10.1985 laiminlyöneet huolehtia yhtiön heinäkuussa, elokuussa ja syyskuussa 1985 maksamista palkoista toimitettujen 14.573 markan, 31.200 markan ja 14.200 markan eli yhteensä 59.973 markan määräisten ennakonpidätysten suorittamisesta valtiolle, minkä määrän he olivat velvolliset valtiolle korvaamaan.

A:n ja B:n Lapin lääninverovirastolle yhteisvastuullisesti maksettavaksi tuomittu vahingonkorvaus tilittämättä jätetyistä ennakonpidätyksistä alennettiin lääninveroviraston kysymyksessä olevien kuukausien osalta vaatimaksi 59.973 markaksi 16 prosentin korkoineen laskettuna 14.573 markalle 10.8.1985 lukien, 31.200 markalle 10.9.1985 lukien ja 14.200 markalle 10.10.1985 lukien. A ja B on lisäksi velvoitettu yhteisvastuullisesti korvaamaan lääninveroviraston oikeudenkäyntikulut raastuvanoikeudessa 500 markalla 16 prosentin korkoineen hovioikeuden päätöksen antopäivästä lukien. Muilta osin raastuvanoikeuden päätös on jäänyt pysyväksi. Jutun lopputulos huomioon ottaen lääninverovirasto sai pitää kulunsa hovioikeudessa vahinkonaan.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Lapin lääninverovirastolle on myönnetty valituslupa 21.4.1988. A on antanut häneltä pyydetyn vastauksen. B ei ole käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta vastauksen antamiseen.

Lääninverovirasto on pyytänyt vaatimustensa hyväksymistä myös siltä osin kuin ne oli hovioikeudessa hylätty sekä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan myös Korkeimmassa oikeudessa 16 prosentin korkoineen.