Virallinen syyttäjä on lausunut, että A ja B olivat toimineet X Oy:ssä, A teknisen osaston osastopäällikkönä tehtävänään huolehtia rakentamiseen liittyvistä asioista ja tehtävistä sekä B lakiasiainosaston johtajana tehtävänään muun muassa tarkastaa urakka- ja muiden sopimusten laillisuus sekä edustaa yhtiötä konkurssiasioissa. X Oy oli syksyllä 1983 yrittänyt myydä Suomeen tuotua 15.000 kuutiometrin suuruista palavien nesteiden säiliön aihiota, joka oli siirtynyt yhtiön omistukseen noin 1.800.000 markan hinnasta. Aihiosta oli tarjottu sen materiaalin hintana vain 330.000 markkaa, koska se ei täyttänyt palavista nesteistä Suomessa annettuja määräyksiä. X Oy oli syksyllä 1983 pyytänyt urakkatarjouksia palavien nesteiden varastoalueen viidennen vaiheen rakentamisesta. Y Oy:n urakkatarjous oli ollut noin 1.000.000 markkaa halvempi kuin muut tarjoukset. X Oy oli ilmoittanut Y Oy:lle, että se saisi urakan ja saisi nostaa urakkasummaa 1.000.000 markalla sitä vastaan, että Y Oy ostaisi sanotun aihion 250.000 markalla, mutta sen hinnaksi merkittäisiin 1.250.000 markkaa. Neuvottelujen tuloksena Y Oy oli nostanut urakkatarjoustaan 1.000.000 markalla. Aihiosta oli 20.1.1984 tehty kauppakirja, jonka mukaan Y Oy oli ostanut aihion 1.250.000 markan hinnasta.

A, joka oli X Oy:n varapääjohtajan kanssa allekirjoittanut kauppakirjan ja osallistunut sopimusneuvotteluihin, sekä B, joka oli tarkastanut kauppakirjan, olivat tienneet, että kysymyksessä oli ollut vain kirjanpidollinen toimenpide.

Aihion hintaa oli ehditty kuitata urakkamaksuerillä 625.000 markkaa ennen kuin Y Oy oli 27.6.1984 asetettu konkurssiin. X Oy oli 24.10.1984 valvonut Y Oy:n konkurssissa mainittuun kauppakirjaan perustuneena kauppahintasaamisenaan 625.000 markkaa. B oli A:n antamien tietojen nojalla laatinut valvontakirjelmän, vaikka A ja B olivat tienneet saatavan perusteettomaksi.

Sen vuoksi virallinen syyttäjä on rikoslain 39 luvun 6 §:n 2 momentin nojalla vaatinut, että A ja B tuomitaan rangaistukseen velkojan epärehellisyydestä.

A ja B, jotka oli haastettu vastaajiksi kihlakunnanoikeuteen, A 11.12.1986 ja B 12.1.1987, ovat vaatineet, että syyte hylätään vanhentuneena, koska syytteessä tarkoitettu teko oli tehty valvontatilaisuudessa 24.10.1984. A ja B ovat myös kiistäneet syytteen perusteettomana.

Kihlakunnanoikeus on katsonut, että rikoslain 39 luvun 6 §:n 2 momentissa tarkoitetun rikoksen tekopäivänä oli pidettävä saatavan valvontapäivää. A oli haastettu juttuun vastaamaan 11.12.1986 ja B 12.1.1987 eli kumpikin enemmän kuin kahden vuoden kuluttua siitä, kun väitetyt rikokset olivat tapahtuneet. Sen vuoksi heille ei rikoslain 8 luvu 1 §:n 1 momentin 4 kohdan, 2 §:n 1 momentin, 3 §:n 1 momentin ja 6 §:n 3 momentin mukaan enää voitu vaatia rangaistusta syytteessä tarkoitetusta velkojan epärehellisyydestä.

Kihlakunnanoikeus on näillä ja lausumillaan muilla perusteilla hylännyt syytteen A:ta vastaan liian myöhään nostettuna ja B:ta vastaan toteennäyttämättömänä ja liian myöhään nostettuna. Todistelukustannukset 1.570 markkaa on määrätty jutun näin päättyessä jäämään valtion vahingoksi.

Hovioikeus, jossa virallinen syyttäjä ja A olivat hakeneet muutosta, on lausumillaan perusteilla katsonut, että A ja B olivat syyllistyneet velkojan epärehellisyyteen. Mainitun rikoksen syytteeseenpano oli alkanut vanhentua vasta konkurssituomion julistamisesta 13.3.1985. Kun A ja B oli haastettu juttuun vastaajiksi, A 11.12.1986 ja B 12.1.1987, syyteoikeus ei ollut vanhentunut.

Näillä perusteilla hovioikeus on rikoslain 39 luvun 6 §:n 2 momentin nojalla tuominnut A:n ja B:n kummankin velkojan epärehellisyydestä, A:n 50:een 130 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 6.500 markkaa ja B:n 50:een 150 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 7.500 markkaa. Valtiolle A ja B on yhteisvastuullisesti velvoitettu korvaamaan todistelukustannukset 1.570 markkaa.