Virallinen syyttäjä on lausunut, että asianajaja D oli Helsingissä lähettänyt 4.11.1983 allekirjoittamansa, valtioneuvoston oikeuskanslerille osoittamansa kirjeen liitteenä A:n 18.10.1983 allekirjoittaman kirjallisen todistuksen tietoisena siitä, että tuon todistuksen sisältö oli kokonaisuudessaan totuutta vastaamaton.

Tämän vuoksi syyttäjä on vaatinut D:n tuomitsemista rikoslain 17 luvun 8 §:n nojalla rangaistukseen sisällykseltään vääräksi tietämänsä kirjallisen todistuksen antamisesta viranomaiselle.

Kuultuaan D:tä syytteestä raastuvanoikeus on päätöksessään katsonut jutussa selvitetyn, että D oli toiminut Haukiputaan kihlakunnanoikeudessa törkeän varkauden yrityksestä syytettynä olleen B:n oikeudenkäyntiavustajana kihlakunnanoikeuden 5.9.1983, 18.10.1983 ja 8.11.1983 pidetyissä istunnoissa. Jutun ollessa ensimmäisen kerran esillä 5.9.1983 vangittuina olleet B ja hänen kanssasyytettynsä C, jotka olivat kihlakunnanoikeudessa kiistäneet syytteet, oli päästetty välipäätöksellä vapaiksi. Jutun ollessa toisen kerran esillä syyttäjä oli antanut oikeuteen keskusrikospoliisin Oulun lääninosaston lisätutkintapöytäkirjan, joka sisälsi Savonlinnan poliisilaitoksella 13.9.1983 toimitetun A:n todistajankuulustelun. A oli ollut pidätettynä Savonlinnan poliisilaitoksella epäiltynä kuulustelupäivänä eli 13.9.1983 tapahtuneesta varkaudesta. Varkauskuulustelun yhteydessä A oli ilmoittanut olleensa elokuun alkupäivistä 3.9.1983 saakka tutkintavankina Oulun lääninvankilassa samassa sellissä C-nimisen miehen kanssa. C oli tuolloin kertonut, että hän ja B olivat yhdessä suorittaneet pankkimurron Haukiputaan Osuuspankin Kellon konttoriin ja Pelkosenniemellä joko osuuspankkiin tai säästöpankkiin. Savonlinnassa A:n kuulustelun suorittanut vanhempi konstaapeli E oli ottanut yhteyttä Ouluun keskusrikospoliisin lääninosastoon ja tutkimuksia tehneeseen ylikonstaapeliin ja saanut ohjeet kuulustella A:ta myös tästä asiasta. Tässä poliisikuulustelukertomuksessa A oli erittäin pikkutarkasti ja yksityiskohtaisesti kuvannut Haukiputaan Osuuspankin Kellon konttoriin suoritetun murron.

A oli haastettu Haukiputaan kihlakunnanoikeuden 18.10.1983 pidettyyn istuntoon todistajaksi. A oli kuitenkin jäänyt oikeuteen saapumatta. Tuossa istunnossa D oli saanut lukea A:n 13.9.1983 suoritettua todistajankuulustelua koskevan poliisitutkintapöytäkirjan. Istunnon päätyttyä D, B ja C sekä viimeksi mainitun oikeudenkäyntiavustajana toiminut asianajaja F olivat keskustelleet esitetystä pöytäkirjasta. Tällöin C oli muistanut A:n olleen hänen sellissään, mutta C oli kiistänyt maininneensa A:lle sellaista, mitä A:n kertomaksi oli poliisitutkintapöytäkirjaan merkitty. F oli keskustelun aikana lausunut, etteivät B ja C ottaisi yhteyttä A:han. D ja F olivat tämän jälkeen matkustaneet takaisin Helsinkiin. Saman päivän iltana B oli soittanut D:lle A:n naapurista Savonlinnasta.

D oli kertonut, että B oli puhelimessa kertonut A:n ilmoittaneen olleensa tosin Savonlinnan poliisilaitoksella, mutta ettei hän muistanut antaneensa silloin minkäänlaista todistajankertomusta. D oli kertonut keskustelleensa samassa yhteydessä puhelimessa myös A:n kanssa, joka oli vakuuttanut D:lle, ettei hän muistanut allekirjoittaneensa minkäänlaista todistajankertomusta. D:n kysyttyä sitä erikseen A oli ilmoittanut, ettei häntä ollut kysymyksessä olevassa tilanteessa mitenkään painostettu. D oli selittänyt A:n puhuneen normaalisti ja niin vapautuneesti, ettei se ollut voinut hänen mielestään tapahtua uhkauksen tai painostuksen alaisena. Vielä D oli kertonut B:n tiedusteltua, olisiko asiasta hyvä laittaa jotain paperille, sanoneensa, että se ehkä olisi hyvä ja että paperi pitäisi tehdä jonkun ulkopuolisen luona.

Kirjallinen todistus oli laadittu asianajaja G:n luona. Todistus kuului näin:

Valaehtoisesti todistan, että ollessani kesällä 1983 Oulun lääninvankilassa sellikaverina C-nimisen miehen kanssa, ei meillä ollut missään vaiheessa puhetta mistään sellaisesta, että C olisi ollut mukana Haukiputaalla kesäkuun 8-9 päivän vastaisena yönä tapahtuneessa Osuuspankkiin suuntautuneessa murtoyrityksessä.

Minua ei ole myöskään missään vaiheessa kuulusteltu tästä asiasta. En tiedä kysymyksessä olevasta asiasta mitään ja ihmettelen kovasti, miksi minut on haastettu ko. asiassa todistajaksi.

Savonlinnassa lokakuun 18 päivänä 1983

A, työkaluviilaaja Savonlinna

Todistavat:

D oli kertonut saaneensa kysymyksessä olevan valaehtoisen todistuksen B:ltä joko sen laatimista seuranneena tai sitä seuraavana päivänä. D oli kertonut, että luettuaan todistuksen tekstin hän oli tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että A oli puhunut totta.

B ja C olivat 19.10.1983 illalla menneet uudelleen Savonlinnaan A:n luo ja heidän mukanaan oli silloin ollut henkilö, joka oli ottanut videonauhalle B:n ja C:n suorittaman A:n haastattelun. A oli nauhalla kertonut, ettei hän ollut kertonut poliisikuulustelussa mitään sellaista, mitä hänen kertomakseen oli merkitty. Videonauhalla A oli myös kertonut saaneensa poliisilta rahaa.

D oli myös nähnyt kysymyksessä olevan videonauhan. D oli kertonut, että katsottuaan nauhan hän oli tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että A oli puhunut siinä samoin kuin edellä mainitun puhelinkeskustelun yhteydessä ja kysymyksessä olevassa valaehtoisessa todistuksessa totta. D oli selittänyt, että nauhoituksessa mikään ei ollut viitannut siihen, että A:ta olisi jollain tavalla pakotettu tai uhattu. D oli kertonut ottaneensa tämän jälkeen B:n pyynnöstä yhteyttä Oy Yleisradio Ab:n ajankohtaistoimituksen toimittajaan I:hin tarkoituksin, että I tekisi asiasta jutun. Siinä tarkoituksessa D ja A olivatkin olleet lokakuussa 1983 I:n haastateltavina, mutta ohjelmaa ei ollut kuitenkaan televisiossa esitetty.

D oli 4.11.1983 päiväämässään oikeuskanslerille osoittamassaan kirjelmässä kertonut Haukiputaan kihlakunnanoikeudessa parhaillaan vireillä olleesta jutusta, jossa hänen päämiehensä B oli vastaajana. Edelleen D oli kertonut oikeuteen annetusta lisätutkintapöytäkirjasta, jossa A oli yksityiskohtaisesti kertonut Oulun lääninvankilassa samassa sellissä olleelta C:ltä kuulemansa selostuksen C:n syyllistymisestä Haukiputaan kihlakunnanoikeudessa käsiteltävänä olevaan rikokseen sekä useisiin muihin selvittämättömiin "kassakaappikeikkoihin". D oli kirjelmässä kertonut A:n ilmoittaneen hänelle, ettei A ollut antanut minkäänlaista todistajankertomusta. D oli myös kertonut asianajajan luona laaditusta valaehtoisesta todistuksesta, jossa A ilmoitti, ettei häntä ollut asiassa edes missään vaiheessa kuulusteltu, ja A:n antamasta laajasta videonauhahaastattelusta, jossa A kertoi, että hän olisi jopa saanut poliisilta rahaa. D oli pyytänyt, että oikeuskanslerin virasto tutkisi, oliko puheena olevan jutun tutkinnan puitteissa mahdollisesti menetelty laillisesti, ja ryhtymään asian vaatimiin toimenpiteisiin.

D oli kirjelmän yhteydessä toimittanut oikeuskanslerille siinä mainitut lisätutkintapöytäkirjan sekä A:n antaman valaehtoisen todistuksen.

D oli kiistäessään syytteen selittänyt, ettei hän ollut tiennyt kysymyksessä olevan kirjallisen todistuksen sisällystä vääräksi ja ettei hän ollut antanut sitä viranomaiselle harhaanjohtamisen tarkoituksessa. D oli katsonut, että hänen menettelystään oli puuttunut syyttäjän mainitseman lainkohdan edellyttämä tahallisuus.

A oli 8.11.1983 häntä todistajana Haukiputaan kihlakunnanoikeudessa kuultaessa toistanut 13.9.1983 antamansa poliisikuulustelukertomuksen sekä selittänyt, ettei hänen 18.10.1983 antamansa kirjallinen todistus pitänyt paikkaansa. A oli selittänyt antaneensa viimeksi mainitun todistuksen painostuksen alaisena. D oli Haukiputaan kihlakunnanoikeudelle 8.11.1983 antamassaan kirjelmässä ihmetellyt sitä, että A:n 13.9.1983 antaman todistajankertomuksen teksti oli hiukan muunneltuna melkein sama kuin se, mikä ilmeni Haukiputaan kihlakunnanoikeudessa käsiteltävänä olevan jutun poliisitutkintapöytäkirjan kertoelmaosasta. Nyt kysymyksessä olevan jutun tutkinnan yhteydessä A oli myöntänytkin saaneensa C:ltä luettavakseen Haukiputaan kihlakunnanoikeudessa käsiteltyä murtoa koskevan poliisitutkintapöytäkirjan.

Vasta nyt käsiteltävän jutun tutkinnan yhteydessä oli selvinnyt, että A oli tosin saanut poliisilta videohaastattelussa mainitsemansa rahat, mutta samalla oli myös selvinnyt, missä tarkoituksessa ja minkä vuoksi A oli ne saanut.

Jutussa todistajana kuultu D oli kertonut olleensa lokakuun ja marraskuun vaihteessa 1983 läsnä D:n toimistossa, kun siellä oli nauhoitettu televisiota varten A:n haastattelu. D:n käsityksen mukaan D oli pitänyt hämmästyttävänä, että poliisi menetteli näin. D oli kertonut saaneensa myös itse sellaisen käsityksen, että näin oli todella tapahtunut.

Todistajana kuultu F oli kertonut keskustelleensa D:n kanssa kysymyksessä olevasta kirjallisesta todistuksesta. F oli sanonut nähneensä tuon todistuksen ensimmäisen kerran ennen Haukiputaan kihlakunnanoikeuden 8.11.1983 tapahtunutta oikeuden istuntoa, mutta olleensa jo aikaisemmin tietoinen sen sisällyksestä ja keskustelleensa siitä D:n kanssa. F:n käsityksen mukaan D oli uskonut, että A:n videonauhalla antama kertomus oli oikea, sekä uskonut myös siihen, että kirjallinen todistus oli syntynyt asianmukaisessa järjestyksessä mitenkään painostamatta. F oli ilmoittanut toimineensa itse oikeudessa erilaisissa avustajantehtävissä noin kahdeksan vuoden ajan ja kertonut myös itse uskoneensa A:n videohaastattelun nähtyään A:n siinä esittämän, koska haastattelu oli ollut niin luonteva. Koska F oli uskonut videonauhalla esitetyn, ei hänellä ollut ollut syytä myöskään epäillä A:n antamaa kirjallista todistusta.

Näillä perusteilla raastuvanoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että D olisi antaessaan A:n 18.10.1983 allekirjoittaman kirjallisen todistuksen 4.11.1983 laatimansa kirjelmän liitteenä oikeuskanslerille tiennyt tuon kirjallisen todistuksen vääräksi tai että hänen tarkoituksenaan olisi ollut harhaanjohtaa viranomaista.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt syytteen.

Virallinen syyttäjä on saattanut jutun hovioikeuden tutkittavaksi ja toistanut rangaistusvaatimuksensa. Hovioikeus on päätöksessään lausunut seuraavaa:

D oli saadessaan 19.10.1983 haltuunsa A:n allekirjoittaman todistuksen edellisenä päivänä nähnyt ja lukenut A:n kuulustelukertomuksen sisältävän poliisitutkintapöytäkirjan ja ollut tietoinen todistuksen saantotavasta eli siitä, että B ja C olivat noutaneet todistuksen A:lta Savonlinnasta heti sen jälkeen, kun he olivat Haukiputaan kihlakunnanoikeuden 18.10.1983 pidetyssä istunnossa saaneet tiedon A:n poliisitutkinnassa antamasta kertomuksesta. Ennen todistuksen valtioneuvoston oikeuskanslerille toimittamista D:llä oli ollut hallussaan edellä mainittu keskusrikospoliisin Oulun lääninosaston lisätutkintapöytäkirja. Kuulustelupöytäkirjasta ilmeni, että kuulustelun oli Savonlinnan poliisilaitoksella 13.9.1983 suorittanut E ja kuulustelutodistajana oli ollut komisario J. Koska D oli lisätutkintapöytäkirjasta havainnut kahden poliisiviranomaisen suorittaneen A:n poliisikuulustelun todistuksessa mainituista seikoista ja käsittänyt, että kuulustelun toimittaneet kaksi poliisia olivat virkamiehinä vastuussa suorittamistaan virkatoimista, D oli tiennyt, ettei A:n todistuksessa antama lausuma pitänyt paikkaansa ainakaan siltä osin kuin A oli kieltänyt olleensa asian johdosta poliisikuulustelussa.

Sen vuoksi hovioikeus on katsonut D:n 4.11.1983 liittäessään valtioneuvoston oikeuskanslerille toimittamaansa ja allekirjoittamaansa kirjeeseen A:n allekirjoittaman todistuksen syyllistyneen väärän kirjallisen todistuksen antamiseen viranomaiselle.

Tämän vuoksi hovioikeus on rikoslain 17 luvun 8 §:n nojalla tuominnut D:n 4.11.1983 tehdystä sisällykseltään vääräksi tietämänsä kirjallisen todistuksen antamisesta viranomaiselle 50:een 270 markan suuruiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 13.500 markkaa.