Raastuvanoikeus on A:n liikkeenharjoittaja B:tä ja valtiota vastaan ajamasta kanteesta päätöksessään lausunut selvitetyksi, ett A oli 31.5.1982 - 2.3.1985 ollut keittäjänä B:n omistamassa ravitsemisliikkeessä. B:n laiminlyötyä suorittaa A:lle talvilomapalkan, lomakorvauksen, lomaltapaluurahan ja vapaapäivien korvauksia A oli 3.4.1985 jättänyt Kouvolan työvoimapiirin toimistoon saatavistaan palkkaturvahakemuksen.

B:n kiistettyä haetut saatavat työvoimapiirin toimisto oli 19.8.1985 antamallaan päätöksellä hylännyt hakemuksen ja osoittanut A:n nostaman kanteen oikeudessa B:tä ja valtiota vastaan osoituksessa ilmoitetussa määräajassa. Raastuvanoikeus on edelleen lausunut selvitetyksi, että B oli laiminlyönyt suorittaa A:lle vuosilomalain ja alan työehtosopimuksen mukaisina saatavina niin kutsutuilta talvilomapäiviltä vuosilomapalkkaa vastaavan lomakorvauksen 957,12 markan ja siitä 30.5.1985 suoritetun 851 markan erotuksen 106,12 markkaa, vuosilomapalkkaa vastaavan lomakorvauksen 1.4.1984 alkaneelta lomanmääräytymisvuodelta 2.073,76 markkaa, lomaltapaluurahan mainituista lomakorvauksista 1.515,44 markkaa ja korvauksen ansaituista, mutta pitämättä jääneistä niin kutsutuista z-vapaapäivistä 478,56 markkaa eli siten jättänyt suorittamatta A:lle kaikkiaan 4.173,88 markkaa. Tämän vuoksi raastuvanoikeus on velvoittanut B:n suorittamaan A:lle mainitut 4.173 markkaa 88 penniä 16 prosentin korkoineen 3.3.1985 lukien ja lisäksi odotusajan palkkana 957 markkaa 12 penniä mainittuine 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 20.11.1985 lukien sekä oikeudenkäyntikulujen korvauksena 1.100 markkaa 16 prosentin korkoineen päätöksen julistamispäivästä 9.12.1985 lukien.

Sitä vastoin raastuvanoikeus on hylännyt selostettuja saatavia koskevan kanteen valtiota vastaan ajettuna, koska A:n ja valtion välillä ei ollut ollut mitään sopimussuhdetta eikä valtion suoritusvelvollisuudelle ollut olemassa muitakaan laillisia perusteita.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun ja jossa hän oli uudistanut vaatimuksensa valtion velvoittamisesta yhteisvastuullisesti B:n kanssa suorittamaan hänelle raastuvanoikeuden päätöksessä todetut työsuhdesaatavat, on ensinnä todennut, että palkkaturvalain 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan työvoimapiirin toimiston oli hylätessään palkkaturvahakemuksen osoitettava työntekijä nostamaan kanne työnantajaa ja valtiota vastaan, jos hylkääminen johtui siitä, ettei saatavan perustetta tai määrää ollut saatu selvitetyksi ja työnantaja oli kiistänyt saatavan.

Tuomioistuimen tuli työntekijän sanotun lain säännöksen nojalla valtiota vastaan ajamasta kanteesta vahvistaa työsopimuksesta johtuvan mahdollisen saatavan peruste ja määrä. Tuomioistuimen ratkaistavaksi ei sitä vastoin voinut tulla kysymys saatavan erääntymisestä. Sanottu kysymys ratkaistiin hallinnollisessa järjestyksessä. Raastuvanoikeuden ei näin ollen olisi pitänyt mainitsemillaan perusteilla hylätä valtiota vastaan ajettua kannetta. Tämän kanteen osalta hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että A:lla oli B:ltä pääomamääriltään ja perusteiltaan raastuvanoikeuden päätöksessä todetut saatavat.

Hovioikeus on, kumoten raastuvanoikeuden päätöksen A:n valtiota vastaan ajaman kanteen osalta, vahvistanut, että A:lla oli B:ltä raastuvanoikeuden päätöksessä todetut perusteiltaan ja määriltään selvitetyt työpalkkasaatavat ja että ne voivat tulla palkkaturvalaissa määrättyjen muiden, hallinnollisessa menettelyssä erikseen ratkaistavien edellytysten vallitessa maksettavaksi palkkaturvana. Tämän ohessa hovioikeus on velvoittanut valtion suorittamaan A:lle oikeudenkäyntikuluista raastuvanoikeudessa 1.100 ja hovioikeudessa 800 markkaa, niistä ensiksi mainitun määrän yhteisvastuullisesti B:n kanssa 16 prosentin korkoineen 9.12.1985 lukien.