Kihlakunnanoikeus on A:n Mäntyfinn Oy:tä vastaan ajamasta kanteesta lausunut selvitetyksi, että A oli ollut yhtiön palveluksessa työsopimuslain 1 §:n mukaisessa työsuhteessa 15.12.1980 ja 27.1.1984 välisen ajan. A oli työskennellyt yhtiön sahalla niin sanotuista pikkutukeista tehtyjen sahaustuotteiden vastaanotto- ja lajittelupisteessä. Tässä työpisteessä oli ollut A:n lisäksi viisi muuta työntekijää. A:n ja hänen työtovereidensa tehtävänä oli ollut lajitella erilaiset sahaustuotteet paketteihin kuivattamista varten. He olivat tällöin joutuneet nostamaan sahaustuotteet telineiltä, joille ne olivat pudonneet sahauspöydältä, enimmillään 1 metrin 40 senttimetrin korkeuteen. Tätä menetelmää oli A:n työsuhteen päätyttyä muutettu siten, että sahaustuotteet oli vedetty sahauspöydältä suoraan erillisten rullien avulla paketteihin. Sahaustuotteiden tuotannon vaihteluista johtuen vastaanotto- ja lajittelupisteessä oli joskus syntynyt ruuhkatilanteita, jolloin sahaus oli jouduttu keskeyttämään 3-4 minuutiksi. Ruuhkien aikana työntekijät olivat oma-aloitteisesti yksinään nostaneet sahaustuotteet paketteihin, mihin työhön muulloin oli osallistunut kaksi työntekijää. A oli ruuhkatilanteessa kieltäytynyt yksinään nostamasta 63 x 150 millimetrin paksuisia ainakin 30 kilon painoisia sahaustuotteita, joista pisimmät olivat olleet 5 metsin 10 sentin mittaisia. Pahimpia ruuhkapäivinä edellä mainitun kokoisia sahaustuotteita oli tunnin aikana tullut työpisteeseen noin 15 kappaletta eli 2 - 3 kappaletta työntekijää kohden. Muut A:n kanssa työskennelleet eivät olleet kieltäytyneet yksinään nostamasta tällaisia sahaustuotteita eivätkä A tai muut työntekijät olleet työsuhteen kestäessä edes väittäneet, että niiden nostamisesta olisi aiheutunut heille terveydellistä haittaa. Työpaikalla suoritetussa työsuojeluviranomaisten tarkastuksessa ei myöskään ollut todettu sanotusta työmenetelmästä aiheutuneen tällaista haittaa. Jutussa oli esitetty selvitystä siitä, että A oli kieltäytynyt ruuhkan aikana yksinään nostelemasta edellä mainittua kokoa olevia sahaustuotteita ainakin 26.1.1984 ja varoituksesta huolimatta tehnyt samoin 27.1.1984, jolloin A:n työsuhde oli heti purettu. Kun A oli ilman pätevää syytä kieltäytynyt tekemästä yhtiön johdon hänen suoritettavakseen määräämää työtä, mistä muut työntekijät eivät olleet kieltäytyneet ja mistä A ei ollut voinut osoittaa hänelle aiheutuneen terveydellistä haittaa, ja kun hän siten tahallaan oli jättänyt työvelvoitteensa täyttämättä, kihlakunnanoikeus on katsonut, että yhtiöllä oli ollut oikeus heti purkaa A:n työsopimus. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus on hylännyt A:n irtisanomisajan palkkaa ja vahingonkorvausta koskevat vaatimukset sekä velvoittanut hänet korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut 9.767 markalla 10 pennillä.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, on lausunut, ettei yhtiö ollut näyttänyt antaneensa A:lle kihlakunnanoikeuden päätöksessä kerrotun työstä kieltäytymisen johdosta työsopimuslain 43 §:n 2 momentin 6 kohdassa tarkoitettua varoitusta. Tämän vuoksi hovioikeus on katsonut, ettei yhtiöllä ollut oikeutta purkaa A:n työsopimusta. Sen sijaan kihlakunnanoikeuden päätöksessä kerrottua työstä kieltäytymistä oli pidettävä työsopimuslain 37 §:n 2 momentissa tarkoitettuna työsopimuksen irtisanomiseen oikeuttavana erityisen painavana syynä. Sen vuoksi hovioikeus on siten muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä, että yhtiö velvoitettiin työsopimuslain 45 §:n nojalla suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkkana 3.272 markkaa 50 penniä 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 31.7.1984 lukien. Siltä osin kuin A:n esittämä vahingonkorvausvaatimus oli hylätty kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputulos jäi pysyväksi. Edelleen hovioikeus, kumoten kihlakunnanoikeuden päätöksen oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevalta osalta, on vapauttanut A:n suorittamasta yhtiölle kihlakunnanoikeuden tuomitsemaa oikeudenkäyntikulujen korvausta ja velvoittanut yhtiön puolestaan suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista jutussa 5.000 markkaa.