Asian aikaisempi käsittely

Ulkomaalaisvirasto ei ole 29.9.2004 tekemällään päätöksellä myöntänyt Kiinan kansantasavallan kansalaiselle A:lle eikä hakemukseen liitetyille alaikäisille lapsille, B:lle ja C:lle Suomen kansalaisuutta, koska hakija ei täytä asumisaikaedellytystä eikä hakemuksen tueksi ole tältä osin havaittu erityisiä syitä. Ulkomaalaisvirasto on perustellut päätöstään seuraavasti:

Hakija on oman ilmoituksensa mukaan saapunut Suomeen 8.5.1990 ja saanut ensimmäisen pysyväisluontoisen oleskeluluvan 9.10.1997. Väestötietojärjestelmän mukaan hakijalla on ollut osoite Suomessa 28.12.1990 lähtien. Hakija on Ulkomaalaisvirastolla olevan tiedon mukaan työskennellyt Japanissa 1.10.1999-30.9.2001 ja hänellä on ollut väestötietojärjestelmään merkittynä tilapäinen osoite Japanissa ajalla 23.10.1999-10.10.2001.

Kansalaisuuslain (359/2003) 54 §:n 2 momentin mukaa hakijaan sovelletaan aikaisemman kansalaisuuslain asumisaikaedellytystä, jos hakija lain vireille tullessa täyttää aikaisemman lain asumisaikaedellytyksen ja aikaisemman lain mukainen toimeentuloedellytys täyttyy.

Hakija ei kansalaisuuslain (359/2003) voimaan tullessa 1.6.2003 täyttänyt aikaisemman kansalaisuuslain vaatimusta siitä, että hänen varsinainen asuntonsa ja kotinsa oli viimeksi kuluneet viisi vuotta ollut ja edelleen oli Suomessa. Asiaa kokonaisuudessaan harkittuaan Ulkomaalaisvirasto katsoo, ettei hakijan kohdalla ole sellaisia erityisiä syitä, joiden nojalla olisi perusteltua tai tarkoituksenmukaista poiketa aikaisemman kansalaisuuslain mukaisesta asumisaikaedellytyksestä.

Hakija ei täytä myöskään kansalaisuuslain (359/2003) 13 §:n 1 momentin 2 kohdan vaatimusta siitä, että hänen varsinainen asuntonsa ja kotinsa on ja on ollut Suomessa keskeytyksettä viimeiset kuusi vuotta tai kahdeksan vuotta 15 ikävuoden täyttämisen jälkeen, joista viimeksi kuluneet kaksi vuotta keskeytyksettä. Asiaa kokonaisuudessaan harkittuaan Ulkomaalaisvirasto katsoo, ettei hakijan kohdalla ole esitetty tai havaittu sellaisia erityisiä syitä, joiden nojalla olisi perusteltua tai tarkoituksenmukaista poiketa asumisaikaedellytyksestä.

A on valittanut Ulkomaalaisviraston päätöksestä Helsingin hallinto-oikeuteen. Hän on vaatinut Ulkomaalaisviraston päätöksen kumoamista ja kansalaisuuden myöntämistä. Hän on perustellut vaatimuksiaan seuraavasti:

Kielteisen päätöksen pääsyy oli asuminen Japanissa kahden vuoden ajan 1.10.1999 - 30.9.2001. Kahden vuoden Japanissa asuminen perustui A:n työnantajan kanssa tehtyyn komennussopimukseen. Komennussopimuksen luonne on, että henkilön kotipaikka säilyy Suomessa ja ulkomaillaolo on vain väliaikaista. Komennussopimuksen päätyttyä henkilölle taataan työpaikka Suomessa. Työntekijä maksaa myös sosiaaliturva- ja eläkemaksut kotimaahansa eli tässä tapauksessa Suomeen. A:n omistusasunto Suomessa säilyi hänen omistuksessaan hänen asuessaan Japanissa. Hän vietti myös Japanissa asuessaan kesälomansa perheensä kanssa Suomessa. Lähettäessään hakemusta Ulkomaalaisvirastoon A oli kysynyt Espoon poliisiasemalla, vaikuttaako kahden vuoden Japanissa olo päätökseen, jolloin vastaus oli ollut, ettei vaikuta.

A:lle oli selvää hakemusta lähettäessään, että Ulkomaalaisvirasto vaatii viiden vuoden pysyvää maassaoloaikaa ennen hakemusta. Ulkomaalaisviraston mukaan hakemuksen käsittely kestäisi kaksi vuotta, jolloin A olettaessaan Japanissa olon olevan väliaikaista, lähetti kansalaisuushakemuksen hieman aikaisemmin, mikä poliisin mukaan oli luvallista.

Ulkomaalaisvirasto on antanut lausunnon, jonka johdosta A:lle on varattu tilaisuus vastaselityksen antamiseen.

Helsingin hallinto-oikeuden ratkaisu

Hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään kumonnut Ulkomaalaisviraston päätöksen ja palauttanut asian virastolle uudelleen käsiteltäväksi. Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään seuraavasti:

Uuden 1.6.2003 voimaan tulleen kansalaisuuslain (359/2003) 54 §:n 2 momentin mukaan tämän lain voimaan tullessa vireillä olevaan kansalaisuushakemukseen sovelletaan aikaisemman lain mukaista asumisaikaedellytystä, jos uuden lain voimaan tullessa hakijan varsinainen asunto ja koti on ja on ollut Suomessa vähintään aikaisemman lain asumisaikaedellytyksen mukaisen ajan ja aikaisemman lain mukainen toimeentuloedellytys täyttyy. Hakemukseen sovelletaan kuitenkin uuden lain kerättyä asumisaikaa koskevia säännöksiä, jos ne johtavat hakijalle edullisempaan lopputulokseen.

Kansalaisuuslain (401/1968) 4 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan ulkomaalainen voidaan hakemuksesta ottaa Suomen kansalaiseksi sillä edellytyksellä, että hänen varsinainen asuntonsa ja kotinsa viimeksi kuluneet viisi vuotta on ollut ja edelleen on Suomessa. Saman pykälän 2 momentin mukaan ulkomaalainen voidaan 1 momentin määräysten estämättä ottaa Suomen kansalaiseksi, jos siihen on olemassa erityisiä syitä.

A on asiakirjojen mukaan saapunut Suomeen vuonna 1990 ja saanut ensimmäisen pysyväisluontoisen oleskeluluvan 9.10.1997 alkaen. Hän on ollut työnantajansa kanssa tekemän sopimuksen perusteella työkomennuksella Japanissa 1.10.1999-30.9.2001 ja hänelle on merkitty väestötietojärjestelmään ajalle 23.10.1999-10.10.2001 tilapäiseksi osoitteeksi Japanissa sijaitseva osoite. A on asiakirjojen mukaan ollut saman suomalaisen työnantajan palveluksessa tutkimusinsinöörinä vakituisessa työsuhteessa 19.9.1995 alkaen ja toiminut sitä ennen vuodesta 1992 toisessa suomalaisessa yrityksessä muun muassa suunnitteluinsinöörinä. A on jatkanut työskentelyään nykyisen työnantajansa palveluksessa Suomessa palattuaan Japanista ja ollut edelleen tämän palveluksessa Ulkomaalaisviraston päätöksentekohetkellä. A:lla on myös omistusasunto Suomessa, joka säilyi hänen omistuksessaan Japanissa työskentelyn ajan.

A ei ole asiassa esitetyn selvityksen perusteella täyttänyt 1.6.2003 aikaisemman kansalaisuuslain 4 §:n asumisaikaedellytystä, joten hänen hakemukseensa on tullut soveltaa uuden kansalaisuuslain asumisaikaa koskevia säännöksiä.

Kansalaisuuslain (359/2003) 13 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan ulkomaalaiselle myönnetään hakemuksesta Suomen kansalaisuus, jos hakemusta ratkaistaessa hänen varsinainen asuntonsa ja kotinsa on ja on ollut Suomessa viimeksi kuluneet kuusi vuotta keskeytyksettä (yhtäjaksoinen asumisaika) tai kahdeksan vuotta 15 ikävuoden täyttämisen jälkeen, joista viimeksi kuluneet kaksi vuotta keskeytyksettä (kerätty asumisaika). Lain 16 §:n 1 momentin mukaan muut kuin lyhyet poissaolot katkaisevat yhtäjaksoisen asumisajan.

A ei ole hänen ensimmäisen pysyväisluontoisen oleskelulupansa alkamispäivä ja Japanissa asumisaikansa huomioon ottaen täyttänyt myöskään uuden kansalaisuuslain asumisaikaedellytystä.

Kansalaisuuslain (359/2003) 18 §:n 1 momentin mukaan ulkomaalaiselle voidaan myöntää Suomen kansalaisuus 13 §:n 1 momentin 2 ja 6 kohdan estämättä, jos: 1) hänellä on lailliseen ja pitkäaikaiseen Suomessa oleskeluun taikka muuhun tähän verrattavaan syyhyn perustuen kiinteät siteet Suomeen; sekä 2) hänen varsinainen asuntonsa ja kotinsa on ja on viimeksi kuluneet kaksi vuotta ollut keskeytyksettä Suomessa ja jos: a) Suomessa olevan, vakinaisen ja päätoimisen työn hoitaminen on kohtuuttoman vaikeaa ilman Suomen kansalaisuutta; b) 65-vuotiaan tai sitä vanhemman hakijan elinolot huomioon ottaen kansalaistamiselle on erittäin painavat perusteet; c) hakijaa on ilman omaa syytään virheellisesti pidetty Suomen kansalaisena vähintään 10 vuotta suomalaisen viranomaisen sellaisen erehdyksen takia, josta on johtunut Suomen kansalaisen oikeuksiin tai velvollisuuksiin liittyvä merkittävä seuraus; tai d) muutoin on olemassa painava a–c alakohdassa mainittuun verrattavissa oleva erityinen syy.

Hallinto-oikeus katsoo, että A:lla on lailliseen ja pitkäaikaiseen Suomessa oleskeluun ja työskentelyyn perustuen kiinteät siteet Suomeen. Hänen varsinainen asuntonsa ja kotinsa on ja on viimeksi kuluneet kaksi vuotta ennen Ulkomaalaisviraston päätöstä ollut keskeytyksettä Suomessa. Hänen yhtäjaksoisen asumisensa Suomessa on saadun selvityksen mukaan katkaissut vain hänen suomalaisen työnantajansa kanssa tehtyyn sopimukseen perustunut väliaikainen työkomennus Japanissa. Kun otetaan huomioon A:n olosuhteet ja asiassa saatu selvitys kokonaisuutena, hallinto-oikeus katsoo, että asiassa on esitetty sellainen kansalaisuuslain 18 §:n 1 momentin 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettu erityinen A:n työhön suomalaisen työnantajan palveluksessa liittynyt painava syy, jonka perusteella lain 13 §:n 1 momentin 2 kohdan asumisaikaedellytyksestä voidaan poiketa.

Ulkomaalaisviraston ei olisi näin ollen tullut hylätä A:n kansalaisuushakemusta asumisaikaedellytyksen täyttymättä jäämisen vuoksi.

Sovellettuina oikeusohjeina hallinto-oikeus on maininnut perusteluissa mainittujen lisäksi kansalaisuuslain (359/2003) 1 §:n 2 momentin, 7 §:n ja 15 §:n 1 momentin.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Ulkomaalaisvirasto on valituksessaan vaatinut Helsingin hallinto-oikeuden päätöksen kumoamista ja Ulkomaalaisviraston päätöksen pysyttämistä. Ulkomaalaisvirasto on valituksessaan todennut muun muassa, että riidatonta on se, että valittajalla on lailliseen ja pitkäaikaiseen Suomessa oleskeluun perustuen kiinteät siteet maahan. Valittajan varsinainen asunto ja koti oli ja oli viimeksi kuluneet kaksi vuotta ennen Ulkomaalaisviraston päätöstä ollut keskeytyksettä Suomessa. Nämä edellytykset siis olisivat täyttyneet poikkeusperusteiden soveltamisen kannalta. Riidatonta on myös, että valittajan oleskelu kotivaltiossaan (oikeastaan Japanissa) on perustunut suomalaisen työnantajan komennukseen. Sitä ei voida kuitenkaan pitää kansalaisuuslain 18 §:n 1 momentin 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettuna erityisenä syynä asumisaikaedellytyksestä poikkeamiseksi. Hallinto-oikeuden perusteluista ei ilmene, mitä valittajan olosuhteilla tarkoitetaan ja mikä niissä on muodostanut sellaisen painavan erityisen syyn, jonka nojalla asumisaikaedellytyksestä on katsottu voitavan poiketa. Hallituksen esityksessä (235/2002 vp) kansalaisuuslaiksi mainitaan 18 §:n 1 momentin 2 kohdan a-c alakohtiin verrattavissa olevana erityisenä syynä esimerkiksi 10 vuotta lyhyemmän ajan kestänyt, suomalaisen viranomaisen erehdys, josta olisi kuitenkin aiheutunut merkittävä, Suomen kansalaisen oikeuksiin tai velvollisuuksiin liittyvä seuraus. Esityksen mukaan d alakohta voisi olla sovellettavissa myös, jos ulkomainen viranomainen olisi erehdyksessä pitänyt hakijaa Suomen kansalaisena suomalaisen viranomaisen ratkaisun johdosta, ja jos tästä olisi aiheutunut hakijalle merkittävä seuraus.

Hakijan itsensä tai tämän puolison yleensä työtehtäviin tai opiskeluun liittyvä ulkomailla oleskelu on aikaisempaa verrattuna huomattavasti lisääntynyt, minkä johdosta nykyiseen kansalaisuuslakiin oli tarvetta säätää kerätystä asumisajasta. Kerätyn asumisajan tarvetta lisäsi myös se, että useilla hakijoilla oli vaikeuksia täyttää yhtäjaksoisen asumisajan edellytystä, vaikka toisaalta hakijan yhteydet Suomeen olisivat kiinteät ja kiistattomat. Kerätyn asumisajan mahdollisuus kaventaa 18 §:n mukaisten poikkeussäännösten soveltamisalaa tarkoituksella, koska näin voidaan varmistaa poikkeussäännösten säilyminen poikkeuksellisina, ja kerätyn asumisajan myötä tarjota mahdollisuus asumisajan täyttämiseen useista jaksoista koottuna. Valittajan hakemus on oiva esimerkki hakemuksesta, johon ei voida poikkeussäännöstä soveltaa, mutta asumisaika on kerättävissä useammista jaksoista.

Selvitykset korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A on antanut valituksen johdosta selityksen.

Ulkomaalaisvirasto on antanut selityksen johdosta vastaselityksen.

Merkitään, että korkein hallinto-oikeus on tänään antamallaan päätöksellä ratkaissut Ulkomaalaisviraston valituksen A:n aviopuolison D:n kansalaisuusasiaa koskevasta hallinto-oikeuden päätöksestä.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus hylkää valituksen. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Perustelut

Uuden 1.6.2003 voimaan tulleen kansalaisuuslain (359/2003) 54 §:n 2 momentin mukaan lain voimaan tullessa vireillä olevaan kansalaisuushakemukseen sovelletaan aikaisemman lain mukaista asumisaikaedellytystä, jos tämän lain voimaan tullessa hakijan varsinainen asunto ja koti on ja on ollut Suomessa vähintään aikaisemman lain asumisaikaedellytysten mukaisen ajan ja aikaisemman lain mukainen toimeentuloedellytys täyttyy. Hakemukseen sovelletaan kuitenkin uuden lain kerättyä asumisaikaa koskevia säännöksiä, jos ne johtavat hakijalle edullisempaan lopputulokseen.

Vanhan kansalaisuuslain (401/1968) 4 §:n 1 momentin mukaan ulkomaalainen voidaan hakemuksesta ottaa Suomen kansalaiseksi, jos 1)hän on täyttänyt 18 vuotta, 2) hänen varsinainen asuntonsa ja kotinsa viimeksi kuluneet viisi vuotta on ollut ja edelleen on Suomessa, 3) hän on elänyt kunniallisesti sekä 4) hänen ja hänen perheensä toimeentulo katsotaan turvatuksi.

A on saapunut Suomeen vuonna 1990 ja saanut ensimmäisen pysyväisluontoisen oleskeluluvan 9.10.1997 alkaen. Hän on hakenut Suomen kansalaisuutta 13.12.2001, joten hakemus on ollut vireillä uuden kansalaisuuslain voimaan tullessa. A:n toimeentulo on ollut turvattu. A:n hakemukseen sovelletaan siten vanhaa kansalaisuuslakia, jos A:n varsinainen asunto ja koti on ollut Suomessa uuden lain voimaan tullessa 1.6.2003 ja sen katsotaan olleen Suomessa 1.6.2003 mennessä viisi vuotta.

Asiassa tulee siten ensisijaisesti ratkaistavaksi, onko A:n varsinaisen asunnon ja kodin katsottava vanhan kansalaisuuslain tarkoittamalla tavalla olleen Suomessa sinä aikana, jona hän on työskennellyt Japanissa.

A on ollut suomalaisen työnantajansa kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella työkomennuksella Japanissa 1.10.1999-30.9.2001 ja hänelle on merkitty väestötietojärjestelmään ajalle 23.10.1999-10.10.2001 tilapäiseksi osoitteeksi Japanissa sijaitseva osoite. A on asiakirjojen mukaan ollut saman suomalaisen työnantajan palveluksessa tutkimusinsinöörinä vakituisessa työsuhteessa 19.9.1995 alkaen ja toiminut sitä ennen vuodesta 1992 toisessa suomalaisessa yrityksessä muun muassa suunnitteluinsinöörinä. A on jatkanut työskentelyään nykyisen työnantajansa palveluksessa Suomessa palattuaan Japanista ja ollut edelleen tämän palveluksessa Ulkomaalaisviraston päätöksentekohetkellä. A:lla on myös omistusasunto Suomessa, joka säilyi hänen omistuksessaan Japanissa työskentelyn ajan. A on myös kertonut viettäneensä kesälomansa Suomessa.

Kun otetaan huomioon selostetut olosuhteet ja erityisesti se, että oleskelu Japanissa on johtunut A:n työtehtävistä suomalaisen työnantajan palveluksessa, korkein hallinto-oikeus katsoo, että A:n varsinainen asunto ja koti on kansalaisuuslain (401/1968) 4 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla ollut myös vuosina 1999 - 2001 Suomessa. A:n hakemusta ei siten ole voitu hylätä sillä perusteella, ettei viimeksi mainittua säännöstä voitaisi häneen soveltaa ja ettei hän täyttäisi kansalaisuuslain (401/1968) asumisaikaedellytystä.

Tämän vuoksi hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei ole syytä muuttaa.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Ilmari Ojanen, Niilo Jääskinen, Ilkka Pere, Jukka Mattila ja Sakari Vanhala. Asian esittelijä Henna Rintala.

Eri mieltä olleen hallintoneuvos Ilkka Peren äänestyslausunto:

"Hyväksyn valituksen, kumoan Helsingin hallinto-oikeuden päätöksen ja saatan Ulkomaalaisviraston päätöksen voimaan.

Perustelut

Asiassa on ensinnä ratkaistava, onko A:lla ollut kansalaisuuslain (401/1968) 4 §:n 1 momentissa ja kansalaisuuslain (359/2003) 7 §:ssä tarkoitettu varsinainen asunto ja koti Suomessa hänen ollessaan kahden vuoden työkomennuksella Japanissa vuosina 1999-2001.

Hallituksen esityksessä 235/2002 vp uudeksi kansalaisuuslaiksi sen yksityiskohtaisissa perusteluissa lausutaan lain 7 §:ssä varsinaisen asunnon ja kodin käsitteestä muun ohella seuraavaa:

'Vasta riittävän pitkä Suomessa asuminen antaa maahan muuttaneelle ulkomaalaiselle valmiudet osallistua aktiivisesti yhteiskunnan elämään. Maassa asuminen kuuluu tärkeimpiin arviointiperusteisiin kansalaisuuden myöntämistä harkittaessa. Tästä syystä asumisen arvioinnissa on otettava huomioon erityispiirteet kansalaisuuden myöntämisen tarkoituksenmukaisuuden kannalta. Pykälässä säädettäisiin ulkomaalaisen Suomessa asumisen arvioinnista tapauksissa, joissa asumiseen liittyy erityispiirteitä kansalaisuuden kannalta. Näissä tapauksissa asumisesta käytettäisiin määrettä varsinainen asunto ja koti. Varsinaisen asunnon ja kodin käsitettä käytetään myös voimassa olevassa kansalaisuuslaissa.

Ulkomaalaisen varsinainen asunto ja koti olisi henkilön tosiasiallinen ja pääasiallinen oleskelupaikka. Tosiasiallisella oleskelupaikalla tarkoitettaisiin paikkaa, jossa henkilö fyysisesti oleskelee ja pääasiallisella paikkaa, jossa henkilö oleskelee eniten. Varsinaiselta asunnolta ja kodilta edellytettäisiin kummankin arviointiperusteen täyttymistä. Pääsääntöä täydentäisivät ulkomaalaislainsäädännön mukaiset, ulkomaalaisen Suomessa oleskelua ja sen laatua koskevat säännökset.

Henkilöllä ei voisi olla varsinaista asuntoa ja kotia Suomessa, jos hän oleskelisi täällä muulla kuin pysyväisluontoisella oleskeluluvalla tai ilman oleskelulupaa, jos henkilö olisi ulkomaalaislainsäädännön mukaan lupavelvollinen. Voimassa oleva, pysyväisluontoinen (jatkuva) oleskelulupa ei kuitenkaan yksin riittäisi osoittamaan varsinaisen asunnon ja kodin olemassaoloa Suomessa. Oleskelulupasäännöstön mukaan saattaa olla kohtuullista, että toisinaan myös pitkä, tilapäinen ulkomailla oleskelu ei katkaise luvan voimassaoloa vaan henkilö voi palata Suomeen takaisin ilman uuden oleskeluluvan hakemista. Kansalaisuuden saamisen kannalta kuitenkin vasta riittävän pitkä tosiasiallinen oleskelu takaa perustan kansalaisuuden saamiselle kansalaisuuteen liittyvine oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

Pykälän, kuten ei myös voimassa olevien säännösten tarkoituksena ole ollut kytkeä varsinaisen asunnon ja kodin käsitettä kotikuntalain (201/1994) ja sitä edeltäneen lainsäädännön mukaiseen järjestelmään. Pykälän mukaan varsinaista asuntoa ja kotia arvioitaessa määräävä ei ole väestötietojärjestelmästä ilmenevä kotikunta, koska se ei välttämättä vastaa henkilön tosiasiallista oleskelupaikkaa siinä mielessä, mikä olisi kansalaisuusasian ratkaisun kannalta tarkoituksenmukaista. Säännöksessä suhtaudutaan kotikuntalakia ankarammin oleskeluun Suomen ulkopuolella. Myöskään kuulumisella suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän piiriin ei aina olisi vaikutusta arvioitaessa varsinaisen asunnon ja kodin olemassaoloa, koska Suomessa sovelletaan sosiaaliturvajärjestelmän piiriin kuulumisen osalta kahta eri lakia asumisaikakäsitteineen, kotikuntalakia ja lakia asumiseen perustuvan sosiaaliturvalainsäädännön soveltamisesta (1573/1993) sekä näiden lisäksi kansainvälisiä sopimusvelvoitteita. Kansalaisuusasian kannalta asuminen kytkeytyy paitsi ulkomaalaislainsäädännön mukaiseen tilapäistä, pysyväisluontoista ja pysyvää oleskelua koskevaan säännöstöön myös fyysisen Suomessa oleskelun edellytykseen. Vakituinen osoite väestötietojärjestelmässä ja kotikunta ovat yleensä osoituksena siitä, että henkilö myös tosiasiallisesti oleskelee Suomessa sillä tavalla, mitä kansalaisuusasian ratkaisun kannalta edellytetään. Kuitenkin, esimerkiksi kotikuntalain 5 §:n mukaan on mahdollista, että ulkomaille vuotta pitemmäksi ajaksi muuttaneen kotikunta säilyy Suomessa. Sen sijaan kansalaisuuslain säännöksen mukaan tällaisen henkilön varsinaisen asunnon ja kodin ei tänä aikana katsottaisi olevan Suomessa.'

Kansalaisuuden myöntämisen edellytyksenä vanhan kansalaisuuslain mukaan on tietynpituinen yhtäjaksoinen asumisaika Suomessa, mikä on myös uuden kansalaisuuslain lähtökohtana. Uuteen lakiin otettiin kuitenkin myös säännökset asumisajan keräämisestä Suomessa asutuista eri ajanjaksoista. Tällöin asumisaika on yhtäjaksoiseen verrattuna kaksi vuotta pitempi. Edellä mainitussa hallituksen esityksessä lausutaan tältä osin lain 13 §:n kohdalla muun muassa: 'Tällainen mahdollisuus olisi tarpeen, koska useilla hakijoilla on vaikeuksia täyttää yhtäjaksoisen asumisajan edellytystä vaikka toisaalta hakijan yhteydet Suomeen olisivat kiinteät ja kiistattomat. Hakijan itsensä tai tämän puolison yleensä työtehtäviin tai opiskeluun liittyvä ulkomailla oleskelu on aikaisempaan verrattuna huomattavasti lisääntynyt.'

Yhtäjaksoisen asumisajan laskemista säännellään myös uuden kansalaisuuslain 16 §:ssä. Säännöksen mukaan yhtäjaksoinen asumisaika katkeaisi lähtökohtaisesti aina, jos hakija oleskelisi pitkään Suomen ulkopuolella. Yhtäjaksoiseen asumisaikaan hyväksyttäviä poissaoloja nimitettäisiin lyhyiksi poissaoloiksi, jotka määritellään pykälän 2 momentissa. Momentin mukaan lyhyet poissaolot ovat enimmillään kuuden kuukauden mittaisia. Lyhyitä poissaoloja ei vähennetä kertyneestä asumisajasta. Hallituksen esityksen lain 16 §:ää koskevien yksityiskohtaisten perustelujen mukaan lyhyistä poissaoloista huolimatta henkilön varsinaisen asunnon ja kodin katsottaisiin koko ajan olevan Suomessa, vaikka hän silloin tällöin oleskelisi lyhyen aikaa kerrallaan ulkomailla, esimerkiksi lomamatkoillaan.

A:n poissaolo Suomesta vuosina 1999-2001 on kestänyt yli kuusi kuukautta eikä sitä näin ollen voida pitää kansalaisuuslain (359/2003) 16 §:n 2 momentissa tarkoitettuna lyhyenä poissaolona, jona aikana hänen varsinaisen asuntona ja kotinsa voitaisiin katsoa olleen Suomessa. Mainitun ajanjakson vuoksi A:lla ei myöskään Ulkomaalaisviraston tehdessä 29.9.2004 päätöksensä ole sanotun lain 16 §:n 3 momentin säännökset huomioon ottaen ollut yhtäjaksoista asumisaikaa vähintään kuutta vuotta laskettuna pysyväisluonteisesta oleskeluluvasta 9.10.1997 lukien.

Edellä lausutuilla ja muutoin hallinto-oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katson, ettei A ole täyttänyt vanhan kansalaisuuslain yhtäjaksoista viiden vuoden asumisaikaedellytystä 1.6.2003 eikä uuden kansalaisuuslain kuuden vuoden yhtäjaksoista tai kahdeksan vuoden kerättyä asumisaikaedellytystä 29.9.2004.

A:lla tosin on kansalaisuuslain 18 §:ssä tarkoitetut kiinteät siteet Suomeen ja hänen varsinainen asuntonsa ja kotinsa on ja on viimeksi kuluneet kaksi vuotta ollut 29.9.2004 keskeytyksettä Suomessa. A ei kuitenkaan ole esittänyt sellaista sanotun lain 18 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua erityistä painavaa syytä, jonka perusteella lain 13 §:n asumisaikaedellytyksestä voitaisiin poiketa. Tällaisena syynä ei voida pitää sitä, että A on Japanissa vuosina 1999-2001 ja muutoinkin työskennellyt saman suomalaisen työnantajan palveluksessa.

Koska A ei täytä asumisaikavaatimuksen osalta kansalaistamisen edellytyksiä, hallinto-oikeuden päätös on kumottava ja Ulkomaalaisviraston päätös saatettava voimaan."