Asian aikaisempi käsittely

Helsingin sosiaalilautakunnan ja terveyslautakunnan itäisen sosiaali- ja terveysjaoston alainen viranhaltija on 19.2.2002 hylännyt A:n hakemuksen kuljetuspalvelujen myöntämisestä työmatkoja varten. Sosiaaliviraston soveltamisohjeiden mukaan vammaispalvelulain mukaisia työmatkoja ei myönnetä vanhuuseläkkeen saajille. A:n työmatkapäätös on lakkautettu 28.2.2002 lukien.

A:lle, joka on syntynyt vuonna 1929, oli myönnetty työmatkat vuodesta 1986 lukien. Vanhuuseläkkeelle jäämisen jälkeen A on tehnyt töitä 0 - 3 päivänä viikossa. Kyse on ollut keikkatyöstä ja se on tehty tilausten mukaan. Hän on jatkanut työntekoa edelleen. Näkövammaisena henkilönä hän ei kykene yksinään käyttämään julkisia liikennevälineitä.

Helsingin sosiaalilautakunnan ja terveyslautakunnan itäinen sosiaali- ja terveysjaosto on 21.3.2002 pysyttänyt viranhaltijan päätöksen. Yhtenäisen päätöksentekokäytännön tukemiseksi sosiaalivirasto on antanut ohjeen, jonka mukaan vanhuuseläkettä saaville ei myönnetä työmatkoja. A voi käyttää myönnettyjä vapaa-ajan matkoja virkistys- ja harrastusluontoiseen työntekoonsa, joka ei ole enää edellytys toimeentulolle. Hän voi myös laskuttaa matkakuluista työn tilaajaa.

Helsingin hallinto-oikeuden ratkaisu

Hallinto-oikeus on hylännyt A:n valituksen. Päätöksen perusteluina on lausuttu seuraavaa:

Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain 1 §:n mukaan tämän lain tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä. Saman lain 8 §:n 2 momentin mukaan kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle kohtuulliset kuljetuspalvelut niihin liittyvine saattajapalveluineen, jos henkilö vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee palvelua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista.

Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun asetuksen 4 §:n 1momentin mukaan kuljetuspalveluihin niihin liittyvine saattajapalveluineen kuuluu vaikeavammaisen henkilön työssä käymisen, opiskelun, asioimisen, yhteiskunnallisen osallistumisen, virkistyksen tai muun sellaisen syyn vuoksi tarpeelliset, jokapäiväiseen elämään kuuluvat kuljetukset. Saman asetuksen 6 §:ssä säädetään kuljetuspalvelujen laajuudesta: Kuljetuspalveluja on järjestettävä edellä 5 §:ssä tarkoitetulle henkilölle siten, että hänellä on mahdollisuus suorittaa välttämättömien työhön ja opiskeluun liittyvien matkojen lisäksi vähintään kahdeksantoista yhdensuuntaista jokapäiväiseen elämään kuuluvaa matkaa kuukaudessa.

Lainsäädäntöä työmatkojen osalta on tulkittava siten, että kuljetuspalvelun tarkoituksena on poistaa työn tekemiseen liittyviä esteitä ja mahdollistaa vammaiselle toimeentulon hankkiminen. Näin ollen, kun otetaan huomioon, että A on vanhuuseläkkeellä päätoimestaan sekä hänen nykyisen toimintansa laajuus, puheena olevia matkoja ei voida pitää välttämättöminä työhön liittyvinä matkoina. Jaoston päätöstä ei voida pitää Suomen perustuslain 6 §:n vastaisena. Jaoston päätöstä ei ole syytä muuttaa.

Sovellettuina oikeusohjeina on päätöksen perusteluissa mainittujen säännösten lisäksi viitattu vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun asetuksen 5 §:ään.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Vaatimukset korkeimmassa hallinto-oikeudessa:

A on valituksessaan vaatinut, että Helsingin hallinto-oikeuden ja jaoston päätökset kumotaan ja hänelle myönnetään kuljetuspalveluja työmatkoihin hänen hakemuksensa mukaisesti enintään 3 päivänä viikossa eli yhteensä enintään 24 yhdensuuntaista työmatkaa kuukaudessa. Hän on vanhuuseläkkeellä oleva, syntymästään saakka sokea, yrittäjänä toimiva pianonvirittäjä, jonka työmatkoja ei ole pidetty välttämättöminä työhön liittyvinä matkoina. Perusteena hylkäävissä päätöksissä on käytetty A:lle hänen ikänsä vuoksi maksettavaa vanhuuseläkettä ja vedotaan sosiaaliviraston ohjeeseen, jonka mukaan vanhuuseläkettä saaville ei myönnetä työmatkoja. Vammaispalvelulainsäädäntöön ei sisälly mitään ikärajoja. Lainsäädäntöä sovellettaessa ei ole mahdollista tehdä sellaisia ohjeita, jotka estävät subjektiivisina oikeuksina turvattujen palvelujen myöntämisen vanhuuseläkeikäisille. Päätös asettaa A:n sekä hänen ikänsä että hänen vammansa perusteella eriarvoiseen asemaan terveisiin henkilöihin nähden ja on vastoin Suomen perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuusperiaatetta. Vanhuuseläke edustaa sellaista eläkelajia, jonka saajien on mahdollista eläkkeen maksamisen ohella ansaita rajattomasti. Vammattomienkaan yrittäjien ei tarvitse lopettaa työntekoa 65 vuotta täytettyään.

Myöskään ei voida edellyttää, että A käyttäisi virkistykseen myönnettyjä kuljetuspalveluja työmatkoihin. A:n työssä on kyse yritystoiminnasta eikä harrastuksesta. Väite, että A:n työnteko ei ole edellytys hänen toimeentulolleen, on tässä yhteydessä täysin epärelevantti ja lakiin perustumaton. Vammaispalvelulainsäädäntö ei sisällä mitään tulorajoja eikä varallisuusharkintaa. Päätöksessä oleva maininta, että A voisi laskuttaa matkakuluista työn tilaajaa, on epäasiallinen ja lakiin perustumaton. Jos A sisällyttäisi laskuun matkakulunsa eli taksimatkan hinnan, hänen työntekonsa olisi loppunut jo aikaa sitten tällaisen laskutustavan vuoksi.

Selvitykset korkeimmassa hallinto-oikeudessa:

Itäinen sosiaalikeskus on antamassaan lausunnossa todennut, ettei vanhuuseläkkeen saaminen sinänsä estä yrittäjätoimintaa tai muutakaan työntekoa, joka puolestaan olisi esteenä kuljetuspalvelun myöntämiselle työmatkoihin. A toimii pianonvirittäjänä. Hän joutuu asioimaan ja tekemään työtään siellä, missä viritystä tarvitseva piano sijaitsee. Kysymyksessä olevat matkat ovat osa yrittäjäriskiä siten, että matkoista aiheutuneet kustannukset voidaan sisällyttää siihen laskutukseen, joka asiakkaalle esitetään pianon virityksestä. Mainitut kustannukset ovat myös verotuksessa yrittäjän menoja, jotka voidaan verotuksessa huomioida siltä osin, kuin niitä ei ole sisällytetty asiakkaalle esitettävään laskuun. Asiassa ei ole loukattu perustuslain 6 §:ssä säädettyä yhdenvertaisuusperiaatetta. A:ta on kohdeltu samalla lailla kuin muitakin yrittäjinä toimivia henkilöitä. Vammaispalvelulailla ei ole ollut tarkoitus siirtää työnantajalle tai yrittäjälle kuuluvia kustannuksia kunnan korvattaviksi. Kun nyt kysymyksessä olevat kustannukset (pianon virityksestä aiheutuneet matkat) ovat osa yrittäjäriskiä, ei näitä kustannuksia tule korvata vammaispalvelulain mukaisina työmatkoina. Vaikka A:lle on aikaisemmin myönnetty mainitut matkat vammaispalvelulain mukaisina työmatkoina, ei tällainen päätös saa sellaista pysyvyyttä, etteikö sitä voitaisi myöhemmin muuttaa. Oikeuskäytäntö on sittemmin selkiintynyt ja asiassa on otettu huomioon myös se, että A:n yritystoiminta ei ole hänelle enää hänen toimeentulonsa turvaamiseksi ehdottoman välttämätöntä.

A on antanut vastaselityksen ja siinä lausunut muun ohella, että pianonvirittäjä laskuttaa asiakasta yleensä vain tehdystä työstä eli pianon virityksestä. Näkevä pianonvirittäjä saattaa sisällyttää laskuun 4-5 euroa niin sanottua bensarahaa eli täysin nimellisen summan. Jos hän sisällyttäisi laskuun todelliset matkakulut eli taksimatkan hinnan, olisi hänen työntekonsa loppunut asiakaspulaan tällaisen laskutustavan johdosta. Näkevänä hänkin kulkisi omalla autollaan erityisesti, koska pianonvirittäjä kuljettaa itse yleensä noin 20 kg painavat työvälineet mukanaan.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Hallinto-oikeuden ja Helsingin itäisen sosiaali- ja terveysjaoston päätökset kumotaan ja asia palautetaan jaostolle uudelleen käsiteltäväksi.

Perustelut:

Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (vammaispalvelulaki) 1 §:n mukaan lain tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä. Saman lain 8 §:n 2 momentin mukaan kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle kohtuulliset kuljetuspalvelut niihin liittyvine saattajapalveluineen, jos henkilö vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee palvelua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista.

Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun asetuksen 4 §:n 1 momentin mukaan kuljetuspalveluihin niihin liittyvine saattajapalveluineen kuuluu vaikeavammaisen henkilön työssä käymisen, opiskelun, asioimisen, yhteiskunnallisen osallistumisen,
virkistyksen tai muun sellaisen syyn vuoksi tarpeelliset, jokapäiväiseen elämään kuuluvat kuljetukset.

A on yksityisyrittäjänä toimiva pianonvirittäjä, joka oman ilmoituksensa mukaan jatkaa työntekoaan. Työtilauksia on hänen arvionsa mukaan korkeintaan 3 päivänä viikossa. Hän on vanhuuseläkkeellä. Hänen työmatkoihinsa aikaisemmin myönnetyt kuljetuspalvelut on lakkautettu 28.2.2002 lukien sillä perusteella, että vammaispalvelulain mukaisia työmatkoja ei myönnetä vanhuuseläkkeen saajille.

Suomen perustuslain 6 §:n 2 momentin mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää syytä asettaa eri asemaan muun muassa iän perusteella. Vammaispalvelulaissa tai vastaavassa asetuksessa ei ole säännöstä, jonka mukaan vanhuuseläkkeelle siirtyminen estäisi kuljetuspalvelujen myöntämisen työmatkoihin. A:n kuljetuspalveluhakemusta ei näin ollen ole voitu hylätä sillä perusteella, että vanhuuseläkettä saavalle ei myönnetä edellä mainitun asetuksen 4 §:n mukaisia kuljetuspalveluja työmatkoihin. Tämän vuoksi hallinto-oikeuden ja itäisen sosiaali- ja terveysjaoston päätökset on kumottava ja asia palautettava jaostolle uudelleen käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Ilmari Ojanen, Pirkko Ignatius, Marita Liljeström, Niilo Jääskinen ja Heikki Jukarainen. Asian esittelijä Marja-Terttu Savolainen.