Yhtiö oli hakenut ympäristölupaa V:n kuntayhtymän hallitukselta kivenlouhimoa varten. Kuntayhtymän hallitus oli myöntänyt haetun luvan siten, että louhinnan seurauksena syntyvä sivukivi varastoidaan louhimoaleen viereiselle alueelle, josta sitä käytettäisiin louhimisalueen sivupenkereeksi, louhinnan luiskaamiseen ja maisemointiin sekä muuhun hyötykäyttöön.

Lääninhallituksen valituksesta lääninoikeus oli kumonnut kuntayhtymän hallituksen päätöksen myöntää ympäristölupa katsoen, että sivukiveä on pidettävä jätteenä, joten alueelle muodostui teollisuusjätteen kaatopaikka. Näin ollen toimivalta hakemuksen käsittelyyn on kuulunut kansallisen lainsäädännön mukaan lääninhallitukselle eikä kunnalliselle viranomaiselle. Alueellisen ympäristökeskuksen tultua lainsäädännön muutoksen johdosta toimivaltaiseksi lääninhallituksen asemesta lääninoikeus on siirtänyt lupahakemuksen käsittelyn asianomaiselle ympäristökeskukselle. Soveltaminaan oikeusohjeina lääninoikeus oli viitannut muiden ohella ympäristölupamenettelyasetuksen 1 §:n 1 momentin 14 kohtaan (772/1992 ja 62/1995) ja 2 momenttiin (772/1992 ja 62/1995), jätelain 3 §:n 1 momentin 1 kohtaan sekä jäteasetuksen 1 §:n 2 momentin 1 kohtaan ja liitteeseen I.

Lääninoikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen valittaneet yhtiö ja kuntayhtymän hallitus ovat vaatineet lääninoikeuden päätöksen kumoamista, koska niiden mukaan toimivalta käsitellä hakemus on kuulunut kuntayhtymän hallitukselle. Toimivallan määräytymistä perustellessaan ne ovat katsoneet erityisesti, että sivukivi ei ole jätettä ja että sen varastointi ei siten muodosta kaatopaikkaa.

Koska asiassa tarvittiin Euroopan yhteisön oikeussääntöjen tulkintaa siitä, onko tarvekiven louhinnasta syntyvää sivukiveä pidettävä jätteenä, kun erityisesti otetaan huomioon sivukiven varastointipaikka, sen ominaisuudet ihmisten terveyden ja ympäristön kannalta sekä suunniteltu hyötykäyttö, korkein hallinto-oikeus päätti pyytää Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 234 artiklassa tarkoitetun ennakkoratkaisun. Korkein hallinto-oikeus asetti yhteisöjen tuomioistuimen vastattavaksi seuraavat kysymykset:

Onko tarvekiven louhinnassa syntyvää sivukiveä pidettävä jätteistä 15.7.1975 annetun neuvoston direktiivin 75/442/ETY, sellaisena kuin direktiivi on muutettuna 18.3.1991 annetulla neuvoston direktiivillä 91/156/ETY, 1 artiklan a alakohdassa tarkoitettuna jätteenä ottaen huomioon seuraavat seikat a-d?

a) Mikä merkitys edellä mainitussa arvioinnissa on sillä, että sivukivi varastoidaan louhimisalueen viereiselle alueelle odottamaan myöhempää käyttöä? Onko sillä seikalla varastoidaanko sivukivi louhimisalueelle, sen viereiselle alueelle tai kauemmas ylipäänsä merkitystä?

b) Mikä merkitys arvioinnissa on sillä, että sivukivi on koostumukseltaan samanlainen kuin se kallioperä, josta se on louhittu, ja että sivukivi ei säilytysajastaan tai säilytystavastaan riippumatta muuta koostumustaan?

c) Mikä merkitys arvioinnissa on sillä, että sivukivi on ihmisten terveyden ja ympäristön kannalta vaaratonta? Missä määrin ylipäänsä sivukiven mahdolliselle vaikutukselle terveydelle ja ympäristölle on annettava merkitystä arvioitaessa sitä, onko sivukivi jätettä?

d) Mikä merkitys arvioinnissa on annettava sille, että sivukivi on tarkoitus, kokonaan tai osittain, siirtää pois varastointialueelta hyötykäyttöön, esimerkiksi maantäyttöön ja aallonmurtajiin, ja että sivukivi voitaisiin hyödyntää sellaisenaan ilman siihen kohdistettavia muuntamis- tai vastaavia toimenpiteitä. Missä määrin tässä yhteydessä on kiinnitettävä huomiota siihen, kuinka varmat suunnitelmat sivukiven haltijalla on tällaisesta hyötykäytöstä ja siitä, kuinka pian se tapahtuisi sen jälkeen, kun sivukivi on sijoitettu varastointialueelle?