Lääninoikeus oli alueellisen ympäristökeskuksen valituksesta kumonnut I:n terveys- ja ympäristölautakunnan päätöksen, jolla neljälle I:n kunnan H:n kylästä olevalle maanviljelijälle oli myönnetty lupa kerätä alueen 46 asuinkiinteistön (mukana myös hakijoiden asuinkiinteistöt) muutoin kunnan jätevedenpuhdistamolla käsiteltävät sakokaivolietteet ja levittää ne kahdesti vuodessa sellaisinaan hakijoiden vuokraamille noin 100 hehtaarin laajuisille peltoalueille välittömästi mullattavaksi. Samalla lääninoikeus oli hylännyt maanviljelijäin lupahakemuksen tarpeettomana, koska jäteasetuksen 1 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan jätelain jätelupaa koskevia säännöksiä ei sovelleta sakokaivolietteen hyödyntämiseen maanparannusaineena. Lääninoikeuden perustelujen mukaan myöskään kunnallisissa jätehuoltomääräyksissä ei, kun otettiin huomioon hallitusmuodon 92 §:n 2 momentti, voitu määrätä sakokaivolietteen hyödyntämistä maanparannusaineena luvanvaraiseksi vastoin edellä mainittua jäteasetuksen 1 §:n 2 momentin 2 kohtaa. Korkein hallinto-oikeus alueellisen ympäristökeskuksen valituksesta kumosi lääninoikeuden ja I:n terveys- ja ympäristölautakunnan päätöksen sekä palautti asian lautakunnalle ympäristölupamenettelylaissa säädetyssä järjestyksessä ympäristölupa-asiana uudelleen käsiteltäväksi. Korkein hallinto-oikeus perusteli päätöstään muun ohella siten, että maanviljelijöiden hakemuksessa tarkoitettua sakokaivolietettä, kun otettiin huomioon myös neuvoston direktiivin 86/278/ETY ympäristön, erityisesti maaperän, suojelusta käytettäessä puhdistamolietettä maanviljelyssä, 2 artiklan a-kohdassa oleva "lietteen" käsitemääritelmä, oli pidettävä valtioneuvoston 14.4.1994 puhdistamolietteen käytöstä maanviljelyksessä antaman päätöksen (282/1994) 2 §:ssä tarkoitettuna "muuna vastaavan laatuisena lietteenä." Hakemuksessa tarkoitettua lietettä ei ollut kuitenkaan ennen sen multausta tarkoitus esikäsitellä valtioneuvoston äsken mainitun päätöksen 4 §:n määräämällä tavalla. Kun otettiin edellen huomioon jätelain 43 §:n 1 momentti (poikkeukset velvollisuudesta hakea jätelain 42 §:n mukaista jätelupaa) ja neuvoston direktiivin 86/278/ETY 2 artiklan bkohtaan sisältyvä "käsitellyn lietteen" määritelmä sekä se, että direktiivi on velvoittanut Suomea jo jäteasetuksen tullessa 1.1.1994 voimaan, on jäteasetuksen 1 §:n 2 momentin 2 kohdassa sakokaivolietteen hyödyntämisellä maanparannusaineena katsottava tarkoitetun valtioneuvoston päätöksen 282/1994 4 §:n ja neuvoston direktiivin 86/278/ETY 2 artiklan b-kohdan mukaisesti esikäsitellyn sakokaivolietteen hyödyntämistä maanparannusaineena. Lietteen sellaisenaan välittömästi tapahtuvaa multausta ei voitu edellä mainittujen säännösten ja määräysten mukaisesti pitää lietteen riittävänä esikäsittelynä. Hakemuksessa tarkoitettua toimintaa varten tarvittiin siten jäteasetuksen 1 §:n 2 momentin 2 kohdan säännösten esteenä olematta jätelupa. Lupa oli samalla tarpeen myös lietteen ammattimaiseen esikäsittelyyn.

Koska lääninoikeudella oli ollut jäteluvan tarpeesta toinen käsitys, lääninoikeuden päätös kumottiin. Korkein hallintooikeus ei ottanut välittömästi ratkaistavakseen kysymystä siitä, oliko tässä tapauksessa edellytyksiä myöntää toimintaa varten jätelupa tai minkälaisia ehtoja tuonlaiselle luvalle olisi asetettava ottaen muun ohella huomioon valtioneuvoston päätöksen 282/1994 asettamat vaatimukset.

Neuvoston direktiivin 86/278/ETY 2 artiklan a- ja b-kohdat JäteL_42_§ JäteL_43_§_1_mom JäteA_1_§_2_mom_2_kohta