Kansamme elämänvoiman keskeinen perusta on ollut luottamus Jumalaan sekä ahkeruus, terve itsetunto ja lähimmäisapu. Tältä pohjalta edelliset sukupolvet ovat rakentaneet maatamme ja luoneet edellytykset myös nykyiselle hyvinvoinnille. Henkinen terveys on tehnyt mahdolliseksi aineellisen hyvinvoinnin.

Aineellisen turvallisuuden kasvu on erityisesti viime vuosina ollut nopeaa. Samalla on kuitenkin nähtävissä, että henkinen terveys ei ole vahvistunut aineellisen hyvinvoinnin myötä. Päinvastoin on selviä merkkejä siitä, että kansamme elämänvoiman perusainekset ovat jäämässä taka-alalle.

Aineellinen hyvinvointi saa ihmiset pyrkimään yksipuolisesti helppoon ja mukavaan elämään. Väärä luottamus omaan aineelliseen menestykseen vähentää turvautumista Jumalaan. Ahkeruus kaventuu oman hyvinvoinnin tavoitteluksi ja kasvattamiseksi. Henkinen itsenäisyys heikkenee, kun ajan muoti-ilmiöt määräävät kehityksen suuntaa. Yksityisyyden liiallinen korostaminen kasvattaa itsekkyyttä, jossa lähimmäistä saatetaan pitää uhkana tai jopa omien tavoitteiden välineenä. Kaikki ihmiset ovat alttiita näille vaaroille. Erityisesti nuoret voivat kadottaa elämän terveen perustan.

Nämä vaarat on tajuttava ja toimittava yhdessä niiden torjumiseksi. Kansamme henkisen ja aineellisen turvallisuuden luomisessa voimme tukeutua hengelliseen perintöömme ja kulttuurimme tasapainottaviin ja terveisiin puoliin. Kristillisen uskon pysyvät totuudet ovat niissä keskeisiä.

Suomalainen kristillisyys on painottanut ikuisten totuuksien eheyttävää ja rakentavaa merkitystä. Se on ohjannut etsimään vastauksia elämän suuriin kysymyksiin Raamatun sanasta: "Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat" (Joh. 6:68). Näin kansamme on kristillisessä uskossa oppinut arvostamaan vastuullista yhteiselämää ja lähimmäisen kunnioittamista. Näiden varaan se voi edelleenkin rakentaa tulevaisuuttaan muistaen Raamatun sanan ''niin vaeltakaamme hänessä, juurtuneina häneen ja hänessä rakentuen ja uskossa vahvistuen'' (Kol. 2:6-7).

Hallitus on päättänyt vanhaa kristillistä tapaa noudattaen, että vuonna 1989 on vietettävä neljänä sunnuntaina yleistä kiitos-, katumus- ja rukouspäivää, nimittäin helmikuun 12 päivänä, toukokuun 7 päivänä, heinäkuun 30 päivänä ja lokakuun 15 päivänä, sekä määrännyt näiden rukouspäivien saarnojen aiheiksi oheiset tekstit. Tasavallan kansalaisia kehotetaan ottamaan osaa näihin yhteisiin jumalanpalveluksiin sekä syventymään myös kodeissa kristinuskon iankaikkisiin totuuksiin. Kaikkien asianomaisten velvollisuus on tiedottaa tästä päätöksestä ja valvoa sen noudattamista.