Avioliitto on päätettävä kirkollisella tai siviilivihkimisellä.

Ennen vihkimistä on avioliittoon kuulutettava.

Avioliittoon ei saa mennä mies, ennenkuin on kahdeksantoista eikä nainen ennenkuin on seitsemäntoista vuotta täyttänyt, ellei tasavallan presidentti ole antanut siihen lupaa.

Alaikäinen, joka ei ennen ole ollut naimisissa, älköön menkö avioliittoon vanhempiensa suostumuksetta. Jos toinen vanhemmista on kuollut tai ei ole osallinen alaikäisen huoltoon taikka jos häneltä ei voida ilman melkoista hankaluutta tai ajanhukkaa hankkia lausumia asiasta, olkoon toisen suostumus riittävä. Milloin näin on laita molempien vanhempien suhteen, on avioliittoon hankittava muun holhoojan taikka uskotun miehen suostumus.

Joka on julistettu holhottavaksi, älköön ilman holhoojan suostumusta menkö avioliittoon.

Milloin suostumus avioliittoon evätään, voi oikeus sallia avioliiton, jos epäämiseen ei ole pätevää syytä.

Mies, joka on ollut naimisissa, älköön tasavallan presidentin luvatta menkö uuteen avioliittoon, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut aikaisemman avioliiton purkautumisesta.

Sama olkoon laki naisesta, jos hän avioliiton purkautuessa ei ollut raskaana tai sen jälkeen on synnyttänyt lapsen. Muuten älköön nainen, joka on ollut naimisissa, uudelleen menkö avioliittoon, ennenkuin aikaisemman avioliiton purkautumisesta on kulunut kymmenen kuukautta.

Kirkollinen vihkiminen saadaan toimittaa muussakin uskonnollisessa yhdyskunnassa kuin evankelisluterilaisessa tai kreikkalaiskatolisessa kirkossa, jos valtioneuvosto on yhdyskunnalle antanut vihkimisoikeuden.

Jos kihlakumppanit tai toinen heistä ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan tai jos jompikumpi tai molemmat kuuluvat sellaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, jossa vihkimistä ei saada toimittaa, on avioliitto päätettävä siviilivihkimisellä. Sama olkoon laki, jos kihlakumppaneista toinen kuuluu kristilliseen ja toinen ei-kristilliseen uskonnolliseen yhdyskuntaan tai jos he kuuluvat kumpikin eri ei-kristillisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin, vaikka näillä yhdyskunnilla tai jommallakummalla niistä onkin vihkimisoikeus.

Mies ja nainen, jotka ovat sopineet avioliittoon menemisestä toistensa kanssa, ovat kihlautuneet.

Sille, joka ei saa mennä avioliittoon toisen suostumuksetta, ei kihlauksesta, milloin suostumusta siihen ei ole annettu, johdu muita velvoituksia, kuin mitä 7 ja 9 §:ssä mainitaan.

Jos kihlaus puretaan, olkoon kumpaisellakin kihlakumppanilla oikeus saada takaisin ne lahjat, mitkä hän kihlauksen johdosta on kihlatulleen antanut.

Jos jompikumpi kuolee, saakoon eloonjäänyt niin ikään takaisin toiselle antamansa lahjat, mutka pitäköön, mitä hän itse on saanut.

Milloin lahja ei ole tallella, harkitkoon oikeus, onko sen arvo korvattava.

Kihlakumppani, joka pätevättä aiheetta on purkanut kihlauksen, voidaan, sikäli kuin harkitaan kohtuulliseksi, velvoittaa suorittamaan kihlatulleen tai tämän vanhemmille taikka muulle henkilölle korvausta siitä vahingosta, mikä näille on koitunut niistä toimenpiteistä, joihin ovat ryhtyneet kihlauksen johdosta tai aiottua avioliittoa varten.

Jos kihlauksen purkamiseen on ollut pätevä aihe, joka on luettava jommankumman kihlakumppanin syyksi, olkoon tämä korvausvelvollinen sen mukaan, kuin 1 momentissa on sanottu.

Kihlauksen purkamisen johtuessa pätevästä aiheesta, jota ei käy lukeminen kumpaisenkaan kihlakumppanin syyksi, voidaan toinen heistä, jos erittäin painavia syitä on, velvoittaa osaksi korvaamaan sellainen vahinko, josta 1 momentissa puhutaan.

Jos mies on maannut kihlattunsa ja kihlaus sittemmin puretaan, olkoon velvollinen suorittamaan kihlatulleen kohtuullisen hyvityksen, jollei tämä ole syypää kihlauksen purkautumiseen. Jos kihlaus purkautuu miehen kuoleman johdosta, voidaan naiselle niin ikään, milloin siihen on erityistä aihetta, määrätä suoritettavaksi sellainen hyvitys, ei kuitenkaan enempää, kuin mikä vastaa puolta miehen jäämistön säästöstä.

Ne, jotka ovat toisilleen sukua suoraan takenevassa ja etenevässä polvessa tahi sisaruksia taikka joista toinen on toisen veljen tai sisaren jälkeläinen, älkööt menkö keskenään avioliittoon.

Henkilöiden kesken, joista toinen on ollut naimisissa toisen takenevassa tai etenevässä polvessa olevan sukulaisen kanssa, olkoon avioliitto niin ikään kielletty.

Avioliitosta lapseksiottajan ja ottolapsen kesken on voimassa, mitä siitä on erikseen säädetty.

Avioliittoon älköön menkö se, joka on mielisairas tai tylsämielinen.

Se, jolla on kaatumatauti, joka ei pääasiallisesti johdu ulkonaisista syistä, tai tarttuvalla asteella oleva sukupuolitauti, älköön menkö avioliittoon, ellei ole siihen saanut tasavallan presidentin lupaa.

Kuuromykkä älköön myöskään sellaisetta luvatta menkö avioliittoon toisen kuuromykän kanssa, paitsi milloin jommankumman kuuromykkyys ei ole synnynnäistä.

Kuulutuksen avioliittoon antaa evankelisluterilaisessa kirkossa kirkkoherra, kreikkalaiskatolisessa kirkossa seurakunnanesimies ja muussa uskonnollisessa yhdyskunnassa seurakunnan johtaja tai seurakunnan hallituksen siihen valtuuttama hallituksen jäsen.

Siviiliavioliittoon antaa kuulutuksen maalla ja kauppalassa kihlakunnantuomari tai kihlakunnanoikeuden puheenjohtaja taikka erityinen korkeimman oikeuden määräämä viranomainen sekä kaupungissa maistraatin puheenjohtaja tai maistraatin määräyksen mukaan joku sen lainoppineista jäsenistä taikka järjestysoikeuden puheenjohtaja.

Kuulutusta on molempien kihlakumppanien pyydettävä sen paikkakunnan kuulutusviranomaiselta, missä nainen on kirkonkirjoihin tai vastaavaan rekisteriin merkittyä.

Ennenkuin kuulutus saadaan antaa, tutkikoon kuulutusviranomainen, onko avioliitto lain mukaan sallittu.

Kun avioliitto aiotaan päättää kirkollisella vihkimisellä, olkoon kuulutuksen antamisen ehtona sen lisäksi, mitä siitä asianomaisessa uskonnollisessa yhdyskunnassa on määrätty.

Kun kuulutusta pyydetään, on kihlakumppanien esitettävä tarpeellinen selvitys siitä, että avioliitto on sallittu, mikäli tämä ei käy selville kirkonkirjasta tai rekisteristä, joka on kuulutusviranomaisen käytettävänä.

Kumpaisenkin kihlakumppanin on myöskin annettava kuulutusviranomaiselle kirjoitus, jossa hän vakuuttaa, etteivät kihlakumppanit ole keskenään sellaisessa sukulaisuudessa tai lankoudessa, jossa avioliitto on kielletty, ja ettei hän sairasta sellaista tautia, joka on avioliiton esteenä, sekä ilmoittaa, onko hän aikaisemmin mennyt avioliittoon.

Mitä 2 momentissa on sanottu, älköön sovellettako, sikäli kuin lupa avioliittoon on hankittu.

Kun kuulutus annetaan kirkollisella vihkimisellä päätettävään avioliittoon, on se kuulutusviranomaisen toimesta kolmena sunnuntaina peräkkäin luettava julki kirkossa siinä tai niissä seurakunnissa, joihin kihlakumppanit kuuluvat.

Kuulutus siviiliavioliittoon on julkipantava neljäntoista päivän ajaksi, julkipanopäivää niihin lukematta, sen tai niiden kuntain kunnallisia ilmoituksia varten varatulle taululle, missä kihlakumppanit ovat kirkonkirjoihin tai vastaavaan rekisteriin merkityt.

Joka tahtoo estää aiottua avioliittoa, esittäköön syynsä 14 §:ssä mainitulle kuulutusviranomaiselle, jonka on tutkittava, onko avioliitto sallittu.

Sille, joka on avioliittoon kuulutettu, älköön tasavallan presidentin luvatta annettako kuulutusta muuhun avioliittoon, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut kuluttamisesta, ellei kihlakumppani sitä ennen ole kuollut.

Jos kihlakumppani on hengenvaarallisesti sairaana taikka on sodan aikana sotapalveluksessa tai siihen kutsuttu, saadaan kuuluttaminen kirkollisella vihkimisellä päätettävään avioliittoon toimittaa julkilukemalla kuulutus vain yhden kerran ja siviiliavioliitto päättää kuulutuksetta.

Kirkollinen vihkimien on papin sekä siviilivihkiminen 13 §:n 2 momentissa mainitun viranomaisen toimitettava.

Kirkollisen vihkimisen toimittaa joku sen uskonnollisen yhdyskunnan pappi, johon nainen kuuluu.

Siviilivihkimisen toimittaa se, joka on antanut kuulutuksen, tai muu viranomainen, jolla on oikeus toimittaa sellainen vihkiminen.

Vihkimistä älköön toimitettako, jos vihkijä tietää, että avioliitto ei ole sallittu.

Jos vihkimistä pyydetään muulta kuin siltä, joka on antanut kuulutuksen, on ennen vihkimistä esitettävä kuulutusviranomaisen todistus siitä, että kuuluttaminen on toimitettu ja ettei ole tiedossa seikkaa, joka estäisi avioliiton.

Jos kuuluttamisesta on kulunut enemmän kuin kuusi kuukautta, älköön vihkiminen enää sen nojalla tapahtuko.

Jos kihlakumppanit tahtovat avioliiton päätettäväksi kuulutuksetta, on heidän esitettävä vihkijälle 16 §:ssä säädetty selvitys ja annettava siinä mainittu vakuutus, ja tutkikoon vihkijä, saako vihkiminen tapahtua.

Vihkiminen toimitetaan siten, että vihkijä, kihlakumppanien ollessa samaan aikaan saapuvilla hänen edessään ja kumpaisenkin kohdaltaan vastattua myöntävästi kysymykseen, tahtooko hän mennä kihlattunsa kanssa avioliittoon, julistaa heidät aviopuolisoiksi. Ellei vihkimistä ole näin toimitettu, on se mitätön.

Vihkiminen on toimitettava sukulaisten tai muiden todistajain läsnä ollessa.

Kirkollisessa vihkimisessä on muuten noudatettava asianomaisen yhdyskunnan vihkimismenoja. Siviilivihkiminen toimitetaan vahvistetun kaavan mukaan.

Kanne lahjojen takaisinsaamisesta sekä hyvityksestä tai muusta vahingonkorvauksesta kihlauksen purkautumisen johdosta on tehtävä kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun kihlaus on purkautunut.

Jos kihlautunut nainen ei ole Suomessa merkitty kirkonkirjoihin tai vastaavaan rekisteriin, on kuulutusta pyydettävä sekä kuulutus hänen osaltaan luettava julki tai julkipantava siellä, missä hän oleskelee.

Mitä edellä on sanottu, on vastaavasti sovellettava kuulutuksen julkilukemiseen tai julkipanoon miehen osalta, jos hän ei ole Suomessa kirjoissa.

Kihlakumppani, joka on tyytymätön siihen, että kuulutus tai vihkiminen on evätty, voi siitä tehdä kantelun sille viranomaiselle, jonka tutkittava kuulutusviranomaisen tai vihkijiin virkavirhettä koskeva asia on.

Hovioikeuden päätökseen, jossa holhouksenalaiselle on annettu lupa mennä avioliittoon, älköön muutosta haettako.

Kun avioliitto on päätetty, tulee miehen ja vaimon, toinen toistaan tukien, yksissä neuvoin toimia perheen hyväksi.

Puolisot ovat keskenään oikeudellisesti yhdenvertaiset, mikäli ei jäljempänä toisin sanota.

Puolisoiden oikeudesta olla lastensa holhoojia säädetään erikseen.

Vaimo saa avioliittoon mennessään miehensä sukunimen; käyttäköön kuitenkin, jos hän tahtoo ja ennen vihkimistä siitä vihkijälle ilmoittaa, sitä nimeä, mikä hänellä oli naimattomana ollessaan, ja miehensä nimeä niin yhdistettyinä, että hänen nimensä käy miehen nimen edellä.

Avioliitossa syntyneet lapset saavat isänsä sukunimen.

Avioliitto ei rajoita puolison oikeutta tehdä sopimuksia, mikäli 2 luvussa ei toisin säädetä, eikä myöskään hänen oikeuttaan esiintyä kantajana ja vastaajana.

Puolisot saavat tehdä sopimuksia myöskin keskenään, kuitenkin ottaen huomioon, mitä 3 luvussa sanotaan.

Se omaisuus, mikä puolisolla on avioliittoon mennessään, kuuluu edelleen hänelle. Niin ikään on hänen omaisuuttaan, mitä hän avioliiton aikana saa.

Kumpaisellakin puolisolla on avio-oikeus toisen omaisuuteen. Sen nojalla saavat omaisuuden osituksessa eloonjäänyt puoliso ja kuolleen puolison perilliset taikka kumpikin puoliso puolet puolisoiden omaisuuden säästöstä, sen mukaan kuin IV osassa tarkemmin säädetään.

Avio-oikeutta ei kuitenkaan ole omaisuuteen, josta avioehtosopimuksin taikka lahjakirjassa tai testamentissa on niin määrätty, eikä myöskään siihen, mikä on tullut sellaisen omaisuuden sijaan. Jos sitäpaitsi on määrätty, että aviooikeutta ei ole myöskään tällaisen omaisuuden tuottoon, noudatettakoon tätä määräystä.

Oikeuteen, jota ei voida luovuttaa tai joka muuten luonteeltaan on henkilö kohtainen, on avio-oikeutta, koskeva määräyksiä sovellettava ainoastaan sikäli, kuin ne eivät ole vastoin sitä, mitä sellaisesta oikeudesta erityisesti on voimassa.

Jos puolison omaisuus on luovutettu konkurssiin, älköön milloin toinen puoliso vuoden kuluessa konkurssin alkamisesta siitä esittää kirjallisen vaatimuksen 43 §:ssä mainitulle oikeudelle, kumpaisellakaan puolisolla olko avio-oikeutta toisen omaisuuteen. Kirjoitukseen, josta tässä puhutaan, on sovellettava, mitä sanotun pykälän 2 momentissa säädetään avioehtosopimuksesta.

Kumpikin puoliso vallitkoon omaisuuttaan 37―39 §:ssä mainituin rajoituksin.

Puoliso hoitakoon omaisuutta, johon toisella puolisolla on avio-oikeus, niin, ettei se aiheettomasti vähene tämän vahingoksi.

Puoliso älköön luovuttako älköönkä velasta kiinnityttäkö kiinteää omaisuutta, johon toisolla puolisolla on aviooikeus, ellei tämä kirjallisesti ole antanut siihen suostumustaan.

Milloin puoliso on toisen puolison suostumuksetta ryhtynyt 1 momentissa mainittuun toimeen, olkoon tämä pätemätön, jos toinen puoliso siitä nostaa kanteen kuuden kuukauden kuluessa saatuaan toimesta tiedon. Jos puoliso kuolee, ennenkuin on menettänyt kannevaltansa. olkoon hänen perillisillään sama kanneaika lukien hänen kuolemastaan.

Mitä tässä pykälässä säädetään, sovellettakoon myöskin sellaiseen toisen maalla olevaan laitokseen, joka hallintaoikeuksineen maahan voidaan maanomistajaa kuulematta luovuttaa kolmannelle henkilölle.

Älköön puoliso toisen puolison suostumuksetta luovuttako irtainta omaisuutta, johon tällä on avio-oikeus ja joka kuuluu puolisoiden yhteisesti käytettävään asuntoirtaimistoon tai on toisen puolison tarpeellisia työvälineitä taikka on tarkoitettu lasten, henkilökohtaista käyttöä varten. Jos toisen puolison lausuma ei ole saatavissa taikka ilman melkoista hankaluutta tai ajanhukkaa hankittavissa, älköön kuitenkaan hänen suostumuksensa olko tarpeellinen.

Milloin 1 momentissa mainittua omaisuutta on vastoin sen säännöksiä luovutettu ja saaja ei ole ollut vilpittömässä mielessä, olkoon luovutus pätemätön, jos toinen puoliso siitä nostaa kanteen kolmen kuukauden kuluessa saatuaan luovutuksesta tiedon tai viimeistään kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun omaisuus on saajalle annettu; ja olkoon kantajalla oikeus pitää mainittu omaisuus hallussaan, niin kauan kuin siihen on sovellettavissa, mitä 1 momentissa sanotaan.

Mitä edellä tässä pykälässä sanotaan luovutuksesta, sovellettakoon myöskin panttaukseen.

Jos puoliso 38 tai 39 §:ssä mainitussa tapauksessa kieltäytyy antamasta suostumustaan kiinteän omaisuuden kiinnittämiseen taikka irtaimen omaisuuden luovuttamiseen tai panttaamiseen voi oikeus hakemuksesta sallia sellaisen toimen, milloin kieltäytymiseen ei havaita olevan syytä.

Ennen avioliittoa tai sen aikana tekemässään avioehtosopimuksessa voivat kihlakumppanit tai puolisot määrätä, että avio-oikeutta ei ole sellaiseen omaisuuteen, joka jommallakummalla heistä on tai jonka hän myöhemmin saa. Samassa järjestyksessä voidaan sopia siitä, että puolisolla on avio-oikeus omaisuuteen, johon hänellä aikaisemmin tehdyn avioehtosopimuksen perusteella ei olisi sellaista oikeutta.

Muita kuin tässäsanottuja poikkeuksia älköön kihlakumppanien tai puolisoiden välisin sopimuksin tehtäkö siitä, mitä puolisoiden omaisuussuhteista on säädetty.

Avioehtosopimus on tehtävä kirjallisesti. Vajavaltainen hankkikoon siihen myöskin holhoojansa kirjallisen suostumuksen.

Avioehtosopimus on annettava sen paikkakunnan oikeuteen, missä miehellä on asunto ja koti, tai, ellei hän asu Suomessa, Helsingin raastuvanoikeuteen.

Oikeus ottakoon avioehtosopimuksen sitä varten pidettävään pöytäkirjaan sekä toimittakoon viivytyksettä sopimuksen antamisesta oikeuteen kuulutuksen virallisiin sanomalehtiin.

Milloin oikeuden istuntopäivää ei ole, saa avioehtosopimuksen maalla antaa tuomarille, jonka tulee pitää huoli siitä, että 2 momentin säännöksiä noudatetaan.

Avioehtosopimus, jonka kihlakumppanit ovat tehneet, tulee voimaan avioliiton päättämisestä, jos se annetaan oikeuteen tai 43 §:n 3 momentissa mainitussa tapauksessa tuomarille kuukauden kuluessa siitä päivästä, jona avioliitto on päätetty; muuten olkoon avioehtosopimus voimassa siitä päivästä, jolloin se on otettu oikeuden pöytäkirjaan.

Jos kihlakumppani tahtoo antaa kihlatulleen omaisuutta, joka on tälle tuleva avioliittoa päätettäessä, noudattakoon, mitä 42 §:ssä avioehtosopimuksista säädetään. Tällaiseen lahjaan on myös sovellettava, mitä 43 ja 44 §:ssä on määrätty. Avioliiton aikana älköön puoliso lahjoittako omaisuutta toiselle puolisolle.

Mitä edellä sanotaan, ei koske tavanmukaisia lahjoja, joiden arvo ei ole epäsuhteessa antajan oloihin.

Jos kihlakumppani on sitoutunut avioliiton aikana vastikkeetta antamaan toiselle puolisolle rahaa tai muuta omaisuutta, älköön sitoumus olko velvoittava, vaikka siitä olisi annettu kirjallinen todiste.

Puolisoiden tulee kykynsä mukaan rahavaroin, toiminnallaan kodissa tai muulla tavoin ottaa osaa perheen elatukseen.

Perheen elatukseen on luettava mitä, puolisoiden olojen mukaan, yhteistä taloutta ja lasten kasvatusta varten sekä kumpaisenkin puolison erityisten tarpeiden tyydyttämiseksi tarvitaan.

Kumpaisellakin puolisolla on oikeus, sen mukaan kuin on tavanmukaista, hankkia yhteiseen talouteen ja lasten kasvatukseen tarpeelliset tarvikkeet. Mitä puolison erityisten tarpeiden tyydyttämiseksi on tarpeen, olkoon hänen hankittavanaan.

Jos se, mitä puolison on perheen elatusta varten rahassa suoritettava, ei riitä niihin, menoihin, joista hänen on huolehdittava, olkoon toinen puoliso velvollinen sopivin erin antamaan hänen käytettäväkseen tarpeellisia varoja.

Jos puoliso ilmeisesti laiminlyö velvollisuutensa ottaa osaa perheen elatukseen tai antaa rahaa toisen puolison käytettäväksi, voi oikeus velvoittaa hänet antamaan tälle kuukausittain, viikoittain tai muuten sopivin ajoin varoja niihin elatusmenoihin, joista tämän on huolehdittava tai jotka oikeus olosuhteisiin katsoen harkitsee olevan syytä uskoa hänen huolehdittavikseen.

Kantajan pyynnöstä voidaan sellaisessa asiassa, josta 1 momentissa puhutaan, antaa päätös, siksi kun asia on tuomiolla ratkaistu.

Niistä menoista, mitkä puolisolla kalenterivuoden aikana mahdollisesti on ollut perheen elatukseen yli sen, mitä hän olisi ollut velvollinen suorittamaan, älköön hänellä olko valtaa hakea toiselta puolisolta korvausta, paitsi milloin liikamenot ovat olleet melkoiset ja vaatimus on olosuhteisiin katsoen kohtuullinen.

Korvauskannetta älköön tehtäkö sen jälkeen, kun vuosi on kulunut kalenterivuoden päättymisestä.

Korvausta älköön hakeko muu kuin korvaukseen oikeutettu puoliso.

Siinäkin tapauksessa, että puolisot välien rikkoutumisen vuoksi asuvat erillään, tulee puolison 46 §:ssä säädettyjen perusteiden mukaan ottaa osaa toisen puolison ja niiden lastensa elatukseen, jotka ovat tämän huollettavina; älköön kuitenkaan, milloin toinen puolisoista on pääasiallisesti syypää yhteiselämän lopettamiseen, toista puolisoa velvoitettako antamaan hänelle elatusapua, ellei siihen ole erittäin painavia syitä. Puoliso voidaan myöskin velvoittaa antamaan toisen puolison käytettäväksi sellaista omaisuutta, joka kuuluu heidän yhteisesti käytettäväkseen tarkoitettuun asuntoirtaimistoon tai on toisen puolison työvälineitä taikka on tarkoitettu lasten henkilökohtaista käyttöä varten. Milloin puolison omaisuutta täten on annettu toiselle puolisolle, älköön sopimus, jonka omistaja kolmannen henkilön kanssa siitä tekee, rajoittako sanottua käyttöoikeutta.

Kumpikin puoliso vastaa yksin siitä velasta, minkä hän on tehnyt ennen avioliittoa tai sen aikana.

Velasta, jonka jompikumpi puoliso on tehnyt perheen elatusta varten, vastaavat kuitenkin puolisot kumpikin omasta ja toisensa puolesta.

Mitä 2 momentissa sanotaan, älköön sovellettako rahalainaan, jonka toinen puoliso on ottanut, älköönkä myöskään, milloin velkoja on tietänyt, että puolisot välien rikkoutumisen vuoksi asuvat erillään.

Velasta, jonka molemmat puolisot ovat avioliiton aikana tehneet, vastaavat he kumpikin omasta ja toisensa puolesta, ellei toisin ole sovittu.

Jos velkoja tahtoo hakea puolisoa sellaisesta toisen puolison tekemästä velasta, josta puhutaan 52 §:n 2 momentissa, pankoon kanteensa vireille kahden vuoden kuluessa erääntymispäivästä tai, jos velka on maksettava vaadittaessa, sen syntymisestä; ellei kannetta siinä ajassa nosteta, on kannevalta menetetty.

Jos avioliiton purkautuessa on velkaa, joka on tehty miehen erityisten tarpeiden tyydyttämiseksi, älköön vaimo olko velvollinen vastaamaan siitä sellaisella omaisuudella, mikä hän purkautumisen jälkeen on työllään ansainnut.

Jos puoliso käyttää väärin oikeuttaan tehdä velkaa, josta toinenkin puoliso tulee vastaamaan, on oikeudella valta julistaa hänet menettäneeksi mainitun oikeuden. Sellaisen päätöksen voi oikeus peruuttaa, milloin puolisot siitä sopivat tai muuttuneet olot antavat siihen aihetta.

Oikeuden päätös on viipymättä kuulutettava, niinkuin kuuluttamisesta on säädetty, kun joku julistetaan holhottavaksi. Jos päätös peruutetaan, on siitäkin samalla, tavalla kuulutettava.

Puoliso saakoon ulosmittauksessa ja konkurssissa saatavasta, joka hänellä on toiselta puolisolta, maksun vasta kaikkien muiden velkojain jälkeen, älköönkä saako saatavalleen pantti- tai etuoikeutta eikä myöskään pidätysoikeutta toisen puolison omaisuuteen.

Mitä edellä sanotaan, ei kuitenkaan koske saatavaa, joka perustuu toisen puolison toista vastaan tekemään rikokseen, eikä myöskään estä panttioikeuden syntymistä kiinteistöön maksamattomasta kauppahinnasta eikä rajoita puolison konkurssipesän oikeutta.

Kolmannella henkilöllä jolle puolison saatava toiselta puolisolta on siirtynyt, älköön olko parempaa oikeutta, kuin puolisolla itsellään oli, jos hän on tietä nyt tai hänen olisi pitänyt tietää, että saatava oli ollut velallisen puolisolla. Mitä tässä on sanottu, ei kuitenkaan koske saatavaa, joka puolison luona toimitetussa ulosotossa tai puolison konkurssin johdosta on joutunut kolmannelle henkilölle.

Jos puoliso luovuttaa tai panttaa toisen puolison suostumuksetta tälle kuuluvaa tai yhteistä irtainta omaisuutta, olkoon toisella puolisolla oikeus lunastaa se takaisin. Jos saaja ei ollut vilpittömässä mielessä tai jos vastiketta ei oltu annettu, saakoon puoliso omaisuuden takaisin lunastuksetta.

Jos puoliso on rikollisella teolla aiheuttanut toisen puolison kuoleman tai ollut osallinen sellaiseen rikokseen, älköön hänelle osituksessa avio-oikeuden nojalla annettako mitään vainajan omaisuudesta. Jos rikollisuus on vähäinen, harkitkoon kuitenkin oikeus, onko rikoksesta oleva sellaista seuraamusta.

Puolisolla on oikeus vaatia, että toinen puoliso ottaa osaa luettelon laatimiseen kumpaisenkin irtaimesta omaisuudesta sekä että, milloin jommallakummalla puolisolla ei ole avio-oikeutta määrättyyn omaisuuteen, siitä tehdään luetteloon merkintä. Ellei vaatimusta noudateta, määrättäköön puolison pyynnöstä uskottu mies edustamaan toista puolisoa luetteloa laadittaessa. Luetteloon voi puoliso hankkia julkisen notaarin, nimismiehen tai kunnallislauta kunnan puheenjohtajan todistuksen siitä, minä päivänä luettelo on hänelle esitetty. Milloin omaisuudesta tulee riita, ratkaisee oikeus, mikä todistusvoima luettelolle on annettava.

Jos puoliso on, noudattamatta mitä 45 §:n 1 momentissa on säädetty, ennen avioliittoa luovuttanut omaisuutta toiselle puolisolle ja velkoja sittemmin väittää, että luovutus on sellainen lahja, josta mainitussa momentissa puhutaan, on puolison näytettävä, ettei niin ole laita.

Mitä edellä on sanottu todistamisvelvollisuudesta, on vastaavasti sovellettava, milloin puoliso on avioliiton aikana antanut omaisuutta toiselle puolisolle.

Jos puoliso on, sillä tavoin kuin 45 §:n 1 momentissa sanotaan, ennen avioliittoa lahjakirjalla luovuttanut omaisuutta toiselle puolisolle eikä sittenmin voi maksaa velkaa, josta hän oli vastuussa lahjan tullessa voimaan tai josta hän on tullut vastuuseen vuoden kuluessa sen jälkeen, vastatkoon toinen puoliso puuttuvasta määrästä lahjan arvolla. Milloin vastiketta on annettu, on se siitä vähennettävä. Jos lahja on saajan tuottamuksetta kokonaan tai osaksi hukkaantunut, olkoon hän samassa määrässä vastuusta vapaa. Lahjan antajan ollessa konkurssitilassa älköön vaadittako selvitystä siitä, mitä antajalta puuttuu.

Jos puoliso antaa toisen puolison hallita omaisuuttaan, olkoon tällä, ellei toisin ole sovittu tai muuta ole katsottava edellytetyksi, oikeus tilintekovelvollisuudetta käyttää sen tuottoa perheen elatukseen. Antakoon kuitenkin toiselle puolisolle, mitä tuotosta ilmeisesti ei ole mennyt elatukseen.

Puoliso voi milloin hyvänsä peruuttaa 1 momentissa mainitun toimeksiannon, vaikka toisin olisikin sovittu.

Jos puoliso avustaa toista puolisoa tämän ansiotoiminnassa ja tahtoo siitä saada korvauksen, on hänen näytettävä, että siitä oli sovittu tai että korvausta oli tarkoitettu annettavaksi tahi että sen suorittaminen työn laatuun ja muuten olosuhteisiin katsoen on pidettävä kohtuullisena.

Ellei korvauksesta oltu sovittu, älköön siitä tehtäkö kannetta sen jälkeen, kun vuosi on kulunut sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana työ suoritettiin. Tällainen korvaus, joka suoritetaan myöhemmin, on katsottava lahjaksi.

Ne tarpeelliset esineet, mitkä puoliso on henkilökohtaista käyttöään varten hankkinut niillä varoilla, jotka toinen puoliso on elatusvelvollisuutensa nojalla antanut hänen käytettävikseen, ovat ensiksimainitun puolison omaisuutta.

Lahjakirjan, kirjallisen suostumuksen, avioehtosopimuksen ja luettelon, joista puhutaan 35 §:n 2 momentissa sekä 38, 42, 45 ja 60 §:ssä, tulee, jotta ne olisivat päteviä, olla päivättyjä, asianmukaisesti allekirjoitettuja ja kahden esteettömän henkilön oikeaksi todistamia.

Jos avioliitto on päätetty henkilöiden kesken, jotka sukulaisuuden tai lankouden vuoksi eivät saa keskenään mennä avioliittoon, tai jos mielisairas tai tylsämielinen on mennyt avioliittoon, on se tuomittava peruutumaan.

Sama olkoon laki, jos avioliittoon on mennyt henkilö, joka jo oli naimisissa, paitsi milloin ikaisempi avioliitto jo on purkautunut.

Kun avioliitto peruutuu sellaisen seikan nojalla, joka avioliittoa päätettäessä oli toisen puolison tiedossa, mutta ei toisen, olkoon tällä oikeus saada korvausta siitä vahingosta, minkä hän on kärsinyt avioliiton päättämisen johdosta, sen mukaan kuin puolisoiden varallisuussuhteisiin ja muihin seikkoihin katsoen harkitaan kohtuulliseksi. Sama oikeus olkoon sillä, joka toisen puolison tieten on avioliittoon pakotettu.

Vahingonkorvaus voidaan määrätä suoritettavaksi kerta kaikkiaan tai määräajoin.

Jos puoliso on rikkonut avioliiton tekemällä huorin, on toisella puolisolla oikeus saada avioero. Sama olkoon laki, jos puoliso on harjoittanut haureutta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa taikka on sekaantunut eläimeen.

Kun huoruuden perusteella tuomitaan avioeroon, voi oikeus, jos erityistä syytä on, määrätä, että syyllinen puoliso ei saa mennä uuteen avioliittoon, ennenkuin vuosi on kulunut aikaisemman avioliiton purkautumisesta.

Jos puoliso on avioliiton aikana saanut sukupuolitaudin, olkoon toisella puolisolla oikeus avioeroon, paitsi milloin ensiksimainittu voi saattaa uskottavaksi, että tauti ei ole aiheutunut haureudesta eikä ole saattanut toista puolisoa tartunnanvaaralle alttiiksi.

Jos puoliso on tavoitellut toisen puolison henkeä tai törkeästi pahoinpidellyt häntä, olkoon tällä oikeus avioeroon.

Jos puoliso on tuomittu vähintään kolmen vuoden vapausrangaistukseen, voi oikeus toisen puolison vaatimuksesta tuomita avioeroon, milloin siihen harkitaan olevan aihetta.

Niin ikään voidaan tuomita avioeroon, jos puoliso on tuomittu rangaistukseen sellaisesta rikoksesta, joka erityisesti on omansa saattamaan hänet halveksimisen alaiseksi.

Jos puoliso jatkuvasti väärinkäyttää huumaavia aineita, tuomittakoon toisen puolison vaatimuksesta avioeroon, milloin oikeus katsoo erittäin painavia syitä siihen olevan.

Jos puoliso on avioliiton aikana tullut mielisairaaksi tai tylsämieliseksi, olkoon toisella puolisolla oikeus avioeroon, jos sairaus on jatkunut kolme vuotta eikä ole päteviä toiveita hänen pysyväisestä parantumisestaan.

Milloin siihen on erittäin painavia syitä, voidaan tuomita avioeroon, vaikka sairaus on kestänyt lyhyemmän ajan, kuin edellä on sanottu.

Jos puolisot välien rikkoutumisen vuoksi ovat asuneet erillään viimeiset kaksi vuotta, olkoon kumpaisellakin oikeus saada avioero; älköön kuitenkaan, milloin toinen puoliso on pääasiallisesti syypää yhteiselämän lopettamiseen, tuomittako eroon hänen vaatimuksestaan, ellei siihen ole erittäin painavia syitä.

Milloin erillään asuminen johtuu siitä, että puoliso vastoin toisen puolison tahtoa pätevättä syyttä karttaa yhteiselämää, olkoon toisella puolisolla oikeus avioeroon, kun yksi vuosi on kulunut yhteiselämän lopettamisesta.

Jos toinen puoliso on poissa eikä hänen tiedetä kolmen viimeisen vuoden aikana olleen elossa, olkoon toisella puolisolla oikeus saada avioero.

Kun puolisot tuomitaan avioeroon ja toinen heistä on pääasiallisesti syypää siihen, voidaan hänet velvoittaa suorittamaan toiselle puolisolle vahingonkorvausta sen mukaan, kuin puolisoiden varallisuussuhteisiin ja muihin seikkoihin katsoen harkitaan kohtuulliseksi.

Vahingonkorvaus voidaan määrätä suoritettavaksi kerta kaikkiaan tai määräajoin.

Milloin avioliitto puretaan 70 §:n perusteella tai muuten toisen puolison käyttäytymisen vuoksi, jolla hän on syvästi loukannut toista puolisoa, voi oikeus, tämän vaatimuksesta, julistaa syyllisen menettäneeksi oikeuden saada osoituksessa avio-oikeuden nojalla toisen puolison omaisuutta tai rajoittaa sanottua oikeutta.

Kun tuomitaan avioeroon ja toisen puolisoista katsotaan tarvitsevan elatusapua, voi oikeus velvoittaa toisen heistä antamaan sellaista apua sen mukaan, kuin hänen kykyynsä ja muihin seikkoihin katsoen harkitaan kohtuulliseksi. Elatusapua älköön kuitenkaan annettako puolisolle, joka pääasiallisesti on syypää eroon, ellei erittäin painavia syitä siihen ole.

Elatusapu voidaan, milloin elatusvelvollisen varallisuusolot ja muut seikat antavat siihen aihetta, määrätä suoritettavaksi kertakaikkisena maksuna. Jos elatusapu on määrätty maksettavaksi määräajoin ja elatukseen oikeutettu menee uusiin naimisiin, rauetkoon elatusavun suorittamisvelvollisuus.

Tuomitessaan avioliiton purkautumaan tulee oikeuden määrätä puolisoiden lasten huollosta.

Puolisot ovat avioliiton purkauduttua edelleen samojen perusteiden mukaan kuin sitä ennen velvolliset ottamaan osaa lasten elatukseen; ja määrätköön oikeus, jommankumman vaatimuksesta, minkä verran sen puolison, jolle ei ole uskottu lasten huoltoa, on suoritettava elatusapua.

Kun avioliiton purkamista koskeva asia on oikeuden käsiteltävänä eivätkä puolisot sovi yhdessä asumisesta oikeudenkäynnin aikana, harkitkoon oikeus, puolison vaatimuksesta, onko riittävää aihetta siihen, että yhteiselämä heti lopetetaan, ja määrätköön, milloin niin havaitaan olevan laita, soveltaen mitä 51 ja 80 §:ssä säädetään, lasten huollosta ja puolison elatusvelvollisuudesta sekä puolison oikeudesta käyttää toiselle puolisolle kuuluvaa irtainta omaisuutta.

Jos sellaisessa asiassa, josta 1 momentissa puhutaan, on maalla otettu haaste, voi tuomari, puolison hakemuksesta, sen jälkeen kun toiselle puolisolle on varattu tilaisuus lausuman antamiseen siitä antaa sellaisen määräyksen, kuin edellä on sanottu, silesi Kun asia tulee oikeuden käsiteltäväksi. Tuomarin toimenpiteeseen älköön muutosta haettako.

Sen jälkeen kun kanne avioliiton purkamisesta on pantu vireille, voi oikeus tai, ellei asiaa vielä ole oikeudessa käsitelty, maalla tuomari puolison tai velkojan pyynnöstä määrätä soveliaan henkilön määräajassa laatimaan luettelon puolisoiden omaisuudesta ja veloista; ja olkoon sellaisen luettelon laatimisesta soveltuvilta osin voimassa, mitä perunkirjoituksesta on säädetty. Tällaiseen määräykseen älköön muutosta haettako.

Vaatimus avioliiton peruutumisesta on niissä tapauksissa, joista puhutaan 67 §:ssä, virallisen syyttäjän tehtävä. Sellaista kannetta voi myöskin ajaa jompikumpi puolisoista sekä, kun avioliitto on peruutuva sillä perusteella, että puoliso oli jo ennen naimisissa, tämän puoliso aikaisemmassa avioliitossa. Jos puoliso, joka avoliittoa päätetäessä oli mielisairas, on pysyväisesti parantunut, olkoon avioliiton peruutuminen hänen kanteensa varassa, ja on kanne silloin tehtävä kuuden kuukauden kuluessa hänen parantumisestaan.

Avioliiton peruutumisesta 68 §:n 1 momentissa mainituissa tapauksissa on kanne pantava vireille kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun sanotun momentin 1 kohdassa mainittu tila päättyi taikka puoliso sai tiedon peruutumisperusteesta, josta 2 kohdassa puhutaan tai vapautui 3 kohdassa mainitusta pakosta.

Avioerokanne on niissä tapauksissa, joista puhutaan 70―73 §:ssä, tehtävä kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun avioeroon oikeutettu puoliso sai tiedon siitä seikasta, johon kanne perustuu.

Vaatimukset, jotka perustuvat 69 tai 78 §:ään, on tehtävä avioliiton purkamista koskevassa oikeudenkäynnissä.

Kun avioliitto tuomiolla puretaan, tulee vaimon ottaa itselleen se sukunimi, mikä hänellä oli naimattomana ollessaan, elleivät puolisot sovi siitä, että hän edelleen käyttää miehen nimeä, ja ennen tuomion antamista ilmoita siitä oikeudelle taikka oikeus, katsoen siihen, että vaimo on syytön purkautumiseen ja hänelle olisi haittaa nimen muuttamisesta, taikka muuten erityistä syitä, hänen pyynnöstään, myönnä hänelle sellaista oikeutta.

Kun puoliso on kuollut tai avioliitto on tuomiolla purettu, on, puolison tai kuolleen puolison perillisten vaatimuksesta, toimitettava omaisuuden ositus, paitsi milloin kumpaisellakaan puolisolla ei ollut avio-oikeutta toisen omaisuuteen.

Ositus tarkoittaa kumpaisenkin puolison avio-oikeuden toteuttamista. Jos puolisoilla on yhteistä omaisuutta, on myöskin, jonkun asianosaisen vaatiessa, sellainen omaisuus osituksessa jaettava.

Puolison kuoleman ja osituksen välisenä aikana olkoon se kuolleen puolison omaisuus, johon eloonjääneellä puolisolla on avio-oikeus, hänen ja perillisten yhteisesti vallittavana.

Eloonjäänyt puoliso olkoon oikeutettu sanottuna aikana edelleen vallitsemaan myöskin sellaista omaisuuttaan, johan toisella puolisolla oli avio-oikeus; tehköön kuitenkin osituksessa tilin sen vallinnasta kuolemantapauksen jälkeiseltä ajalta sekä omaisuuden tuotosta.

Milloin avioliitto on tuomiolla purettu, olkoon, mitä 2 momentissa on säädetty, vastaavasti sovellettava kumpaisenkin puolison oikeuteen vallita omaisuuttaan.

Ennenkuin kaikki tietyt velat, joista kuollut puoliso oli vastuussa, on maksettu tai niiden maksamiseen tarvittavat varat on pantu erityiseen hoitoon, älköön ositusta toimitettako, elleivät eloonjäänyt puoliso ja vainaja perilliset siitä yksimielisesti sovi tai vainajan omaisuus ole luovutettu konkurssiin.

Jos puolisoilla oli yhteistä velkaa, on osituksessa puolisolla tai kuolleen puolison perillisillä oikeus vaatia, että siitä ennen ositusta suoritetaan toisen puolen osuus tai että sen maksamisesta annetaan vakuus.

Yhteisestä velasta, joka on tehty perheen elatusta varten, katsotaan puolisoiden vastaavan siinä suhteessa, kuin heidän olisi ollut annettava varoja elatukseen.

Jos puolisoiden omaisuutta eroteltaessa jonkin irtaimen esineen suhteen ei käy olosuhteista selville eikä myöskään voida näyttää, kummanko puolison omaisuuteen se kuuluu tai että se on yhteistä omaisuutta, on puolisoiden katsottava saaneen sen yhteisesti yhtäläisin oikeuksin.

Osituksessa, joka tapahtuu avioliiton peruutumisen johdosta, on se omaisuus, mikä puolisolla oli avioliittoa päätettäessä tai minkä hän sen jälkeen on perintönä, lahjana tai testamentin nojalla saanut, niin myös mitä sen sijaan on tullut, katsottava sellaiseksi omaisuudeksi, johon toisella puolisolla ei ole avio-oikeutta.

Puolisolla on oikeus osituksessa päältäpäin erottaa itselleen hänelle kuuluvia vaatteita ja muita esineitä, jotka on tarkoitettu yksinomaan hänen henkilökohtaista käyttöään varten, ei kuitenkaaa enempää, kuin puolisoiden oloihin katsoen voidaan pitää kohtuullisena.

Jos puoliso on sellaisen omaisuutensa parantamiseen, johon toisella puolisolla on avio-oikeus, käyttänyt muuta omaisuuttaan, saakoot hän tai hänen perillisensä vastiketta ensiksimainitusta omaisuudesta.

Jos puolison omaisuuden säästöä 99 §:n mukaan määrättäessä sen arvosta on vähennetty saman pykälän 2-4 momenteissa mainittua velkaa, on toiselle puolisolle tai kuollee puolison perillisille annettava vastiketta sellaisen omaisuuden säästöstä, johon jommallakummalla puolisolla on avio-oikeus.

Jos puoliso on hoitamalla huolimattomasti taloudellisia asioitaan, käyttämällä väärin oikeuttaan vallita omaisuutta, johon toisella puolisolla on aviooikeus, tai muulla hänen oloihinsa soveltumattomalla menettelyllä aiheuttanut, että sellainen omaisuus on oleellisesti vähentynyt, saakoot toinen puoliso tai kuolleen puolison perilliset vastiketta, joka vastaa siitä johtunutta sanotun omaisuuden säästön vähentymistä, niinkuin 93 §:ssä sanotaan. Sellaista vastiketta otettakoon, kuitenkin vain puolet siitä, mitä muuten ei voitaisi suorittaa, myöskin siitä vastikevelvollisen puolison omaisuudesta, johon ei ole avio-oikeutta, mikäli omaisuus ei mene velan katteeksi.

Vastiketta oli myskin annettava, niinkuin 94 §:ssä sanotaan, jos puoliso on käyttänyt omaisuutta, johon toisella puolisolla on avio-oikeus, sellaisen omaisuuden hankkimiseen tai parantamiseen, johon ei ole avio-oikeutta, tai sellaisen velan maksamiseen, josta puhutaan 99 §:n 2―4 momenteissa.

Vastikkeesta, jota osituksessa ei ole voitu suorittaa, älköön puolisolla tai kuolleen puolison perillisillä olko saamisoikeutta.

Kun avioliitto on tuomiolla purettu, on ennen ositusta ja kahden kuukauden kuluessa siitä, kun tuomio on saanut lainvoiman, puolisoiden omaisuudesta ja veloista laadittava luettelo, ellei sen nojalla, mitä 82 §:ssä on säädetty, luetteloimista jo ole toimittu. Tässä määrätyn luettelon laatimisesta olkoon soveltuvilta 1 kohdin voimassa, mitä perunkirjoituksesta on säädetty.

Ositus on toimitettava siinä järjestyksessä, kuin perinnönjaosta on säädetty, noudattamalla sen ohessa, mitä tässä luvussa sanotaan.

Sen jäikeen kun puolisoiden omaisuus on eroteltu ja se vastike, mikä puolisolle 92 §:n nojalla ehkä on tuleva, on otettu lukuun, määrätään sen omaisuuden säästö, johon puolisoilla on avio-oikeus, erseen kumpaisenkin puolison omaisuuden osalta siten, että omaisuuden arvosta vähennetään ne puolison yksityiset velat, jotka ovat syntyneet ennen avioliiton purkautumista, sekä veloista, joista puolisot ovat vastuussa kumpikin omasta ja toisensa puolesta, niin paljon kuin hänen osalleen tulee.

Jos omaisuus, johon ei ole aviooikeutta, avioliittoa päätettäessä tahi silloin, kun se avioliiton aikana avioehtosopimuksin tehtiin tahi lahjakirjalla tai testamentilla puolisolle annettiin sellaiseksi omaisuudeksi, oli kiinnityksen nojalla tai muuten erityisesti velan vakuutena, on tätä velkaa 1 momentissa mainitusta arvosta vähennettävä ainoastaan sikäli, kuin sitä ei voida saada maksetuksi tästä tai tämän tilalle tulleesta omaisuudesta. Sama olkoon laki velasta, jonka puoliso on tehnyt sellaisen omaisuuden hankkimiseksi tai parantamiseksi, johon ei ole aio-oikeutta.

Jos velka on johtunut siitä, että puoliso on huolimattomasti hoitanut taloudellisia asioitaan tai muuten menetellyt hänen oloihinsa soveltumattomalla tai tavalla, on tätä velkaa vähennettävä 1 momentissa mainitusta arvosta ainoastaan sikäli, kuin sitä ei voida saada maksetuksi sellaisesta omaisuudesta, johon ei ole avio-oikeutta.

Kun avioliitto on peruutuva, on ennen avioliittoa syntyneet velat ensi sijassa vähennettävä sellaisen omaisuuden arvosta, johon toisella puolisolla 90 §:n nojalla ei ole avio-oikeutta.

Sittenkun niin on menetelty, kuin 99 §:ssä sanotaan, ja 91 §:ssä sallittu erottaminen puolison vaatimuksesta on tapahtunut, annetaan kumpaisellekin puolelle, tälle 93, 94 tai 95 §:n nojalla ehkä tulevan vastikkeen lisäksi, puolet siitä, mitä on jäljellä sellaisen omaisuuden arvosta, johon jommallakummalla puolisolla on avio-oikeus, mikäli ei muuta johdu siitä, mitä 59 §:ssä tai 78 §:n 3 momentissa on säädetty, tai toinen puoli ole saapa lisää 101 tai 102 §:n nojalla.

Jos, niin kuin 88 §:n 1 momentissa sanotaan, on tehty vaatimus yhteisen velan maksamisesta tai vakuuden antamisesta siitä, eikä niin tapahdu, on, jos puoliso ottaa vastatakseen koko velasta ja siitä. antaa vakuuden tai jos perilliset sen tekevät, hänelle tai heille annettava siitä, mikä osituksessa muuten olisi tullut vastapuolelle sellaisen omaisuuden lisäksi, joka ei mene muun velan katteeksi, tai sanotun puolen muun omaisuuden säästöstä omaisuutta, joka vastaa sen puolen osuutta velasta.

Vahingonkorvaus, jonka puoliso avioliiton purkautumisen johdosta voi olla velvollinen suorittamaan toiselle puolisolle, on, mikäli se on erääntynyt, osituksessa suoritettava sikäli, kuin siinä korvausvelvolliselle puolisolle tulee tai hänellä muuten on omaisuutta, joka ei mene velan katteeksi. Sama olkoon laki toiselle puolisolle suoritettavasta elatusavusta, joka on erääntynyt.

Puoliso, jonka tulee osituksessa luovuttaa omaisuutta, päättäköön itse, mitä hän haluaa luovuttaa. Ellei hän sitä tee, on toimitusmiesten siitä määrättävä. Sellaisen omaisuuden sijasta, jonka rahaa tahtoo itse pitää, saa hän antaa rahaa omaisuudelle osituksessa määrätyn arvon mukaan.

Jos puoliso on toiselta puolelta saapa omaisuutta, olkoon hänellä oikeus sen estämättä, mitä 1 momentissa säädetään, saada osalleen työvälineitä ja muuta irtainta tavaraa, jota hän tarvitsee elinkeinonsa jatkamiseksi, sikäli kuin se voi tapahtua tuottamatta tuntuvaa haittaa toiselle puolisolle.

Mitä 1 momentissa sanotaan, sovellettakoon myöskin kuolleen puolison erillisiin, mikäli ei puolisolle 2 momentin mukaan tulevasta erityisestä edusta muuta johdu.

Jos puoliso on osituksessa luopunut siitä, mitä hänelle olisi ollut tuleva, eikä sittemmin voi makaa ennen ositusta syntynyttä velkaa, vastatkoot kuolleen puolison perilliset, kukin omasta ja toistensa puolesta, tai toinen puoliso siitä, mikä puuttuu, liiaksi saamansa omaisuuden arvolla. Jos puoliso on konkurssitilassa älköön vaadittako selvitystä siitä, mitä häneltä puuttuu.

Mitä 1 momentissa sanotaan, älköön sovellettako, milloin ositus on tapahtunut puolison kuoleman johdosta, sellaiseen velkaan, josta kuollut puoliso oli vastuussa.

Kun osoitus on toimitettu, antakoot puoliso tai kuolleen puolison perilliset siitä tehdyn kirjan oikeuteen; ja on sen antamisesta ja antopäivästä viipymättä kuulutettava virallisissa sanomalehdissä.

Jos puoliso tai kuolleen puolison perilliset tahtovat moittia ositusta, olkoon laki, niinkuin perinnönjaon moittimisesta on säädetty.

Ellei kumpaisellakaan puolisolla ollut avio-oikeutta toisen puolison omaisuuteen, olkoon puolisolla tai kuolleen puolison perillisillä, jotka muuten 85 §:n mukaan voisivat tehdä vaatimuksen osituksen toimittamisesta, oikeus vaatia, että puolisoiden omaisuus on eroteltava 104, 105 ja 106 §:ssä tarkoitetuin oikeusvaikutuksin, ja on tällöin myöskin 85 §:n määräystä yhteisen omaisuuden jakamisesta sekä 89, 97, 98, 101 ja 102 §:n säännöksiä soveltuvilta osin noudatettava.

Jos puoliso, joka on velvoitettu tai joka täyttääkseen elatusvelvollisuutensa on kirjallisessa, todistajain yllekirjoittamassa sopimuksessa sitoutunut antamaan varoja toisen puolison käytettäväksi tai tämän ja lasten elatukseen, on laiminlyönyt velvollisuutensa eikä vaaditaessa ole antanut vakuutta velvollisuutensa täyttämisestä, voidaan sen turvaamiseksi määrätä, että määräosa puolison palkasta on, sikäli kuin se erääntyy, maksettava toiselle puolisolle. Määräystä sellaisesta palkan pidättämisestä älköön kuitenkaan annettako maksuerän suorittamiseksi, joka on erääntynyt aikaisemmin kuin vuotta ennen pidätyksen hakemista.

Jos maksuvelvollinen puoliso on lastensa huoltaja tai on velvollinen elättämään avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta, älköön erääntyneestä palkasta pidätettäkö enempää, kuin että hän voi täyttää elatusvelvollisuutensa myöskin lapsia kohtaan.

Määräystä palkan pidättämisestä pyytäköön puoliso, liittäen anomuksen oheen tuomion tai muun asiakirjan, jossa maksuvelvollisuus on määrätty, ulosottomieheltä, jonka tulee, jos hän anomukseen suostuu, viipymättä toimituttaa päätöksestään kirjallinen tieto sekä asianomaiselle työnantajalle tai sille viranomaiselle, jonka tulee maksaa palkka, että maksuvelvolliselle puolisolle. Ulosottomiehen määräystä, joka katsotaan ulosmittaukseksi, on, vaikka siitä valitetaan, heti noudatettava.

Työnantaja olkoon velvollinen vaadittaessa antamaan ulosottomiehelle määräystä varten tarpeelliset tiedot.

Jos palkasta pidätetty erä maksetaan muulle kuin sille puolisolle, joka on oikeutettu sen saamaan, voidaan mainittu erä ulosmitata työnantajalle tai siltä virkamieheltä, jonka asiana palkan maksaminen on ollut.

Ulosottomiehellä on valta muuttaa palkan pidättämisestä antamaansa määräystä, milloin aihetta siihen ilmaantuu.

Jos puoliso on suorittanut erääntyneen maksun ja antanut vakuuden elatusvelvollisuutensa vastaisesta täyttämisestä tai jos muusta syystä ei ole tarpeen pitää määräystä voimassa, peruuttakoon ulosottomies määräyksen.

Palkkaerää, joka on pidätetty puolisoiden asuessa erillään välien rikkoutumisen vuoksi, älköön ulosmitattako elatusvelvollisen puolison muusta velasta, paitsi milloin velkoja ei muuten saisi saatavaansa maksetuksi eikä toisen puolison ja lasten elatus ole mainitun palkkaerän varassa. Mitä tässä on sanottu, on vastaavasti sovellettava palkkaerään, joka avioliiton purkauduttua on pidätetty sellaisten puolison lasten elatusta varten, jotka ovat toisen puolison huostassa.

Jos puolison varat on luovutettu konkurssiin, älköön konkurssin aikana palkkaerää, joka kuuluu konkurssipesälle, pidätettäkö toisen puolison tai lasten hyväksi.

Mitä edellä on säädetty palkan pidättämisestä, on voimassa myöskin puolisolle tulevaan eläkkeeseen ja elinkorkoon nähden.

Oikeus voi, sen estämättä, mitä se on päättänyt puolison elatusvelvollisuudesta tai oikeudesta käyttää toiselle puolisolle kuuluvaa irtainta omaisuutta, jommankumman vaatimuksesta määrätä asiasta toisin, kun oleellisesti muuttuneet olot sitä vaativat.

Päätös, josta puhutaan 49 §:n 2 momentissa ja 81 §:ssä, voidaan peruuttaa, milloin olosuhteet antavat siihen aihetta.

Sopimusta, jonka puolisot ovat tehneet perheen tai toisen puolison ja lasten elatuksesta taikka puolison oikeudesta käyttää toiselle puolisolle kuuluvaa irtainta omaisuutta, voi oikeus puolison vaatimuksesta muuttaa, jos se havaitaan ilmeisesti kohtuuttomaksi tai oleellisesti muuttuneet olot antavat siihen aihetta.

Sama olkoon laki, jos oli vahingonkorvauksesta tai osituksesta avioliiton purkamisen varalta tehty sopimus on ilmeisesti kohtuuton.

Oikeuden päätös lasten huollosta tai puolison elatusvelvollisuudesta voidaan, vaikka siihen haetaan muutosta, heti panna täytäntöön, niinkuin se olisi saanut lainvoiman. Sama olkoon laki päätöksestä, joka koskee puolison oikeutta käyttää toiselle puolisolle kuuluvaa irtainta omaisuutta tai puolison julistamista menettäneeksi oikeuden tehdä velka, josta toinenkin puoliso on vastuussa.

Jos puolison elatusvelvollisuutta koskevaa päätöstä sittemmin muutetaan tai päätös kumotaan, harkitkoon oikeus, onko puoliso saapa takaisin, mitä hän jo on suorittanut, tai osan siitä.